Omavika, lyhyesti Oma on rehti suomenhevostamma. Sillä on korkea työmoraali, ja se yrittää parhaansa niin kilpailuissa kuin kilpratojen ulkopuolella. Tamma on muutenkin mutkaton käsitellä, oikeastaan se on kaikin puolin toimiva ja helppo pakkaus.

Hoitaessa sinun ei tarvitse huolehtia pysyykö tamma ruodussa, vaikka sen jättäisi pidemmän narun päähän tai vaikka kokonaan sitomatta kiinni. Oma saattaa hieman liikuskella hoitaessa, mutta ei niin paljoa, että siitä olisi haittaa. Vaihdathan sinäkin paikallasi seistessä asentoa, eivät tamman liikkeet eivät sen kummoisempia ole. Kaikki hoitotoimenpiteet sujuvat helposti, tamma ei reagoi mihinkään niin paljoa, että narua, jolla se on sidottu kiinni, pitäisi kiristää. Tai ylipäätänsä sitoa tammaa kiinni. Myös varustaminen sujuu sujuvasti. Sen kun pistät varusteet tamman päälle, se ei sen enempää vaadi. Satulavyö tosin kannattaa tarkastaa vielä ratsaille noustessa, tamman ainoaksi paheeksi voisi kutsua pullistelua silloin tällöin satulavyötä kiristäessä.

Selästä käsin pääsee tutustumaan Oman hyvään työmoraaliin. Työmyyrä tekee heti alkuverryttelyistä asti parhaansa, vaikka ei olekaan suomenhevosista se kaikista osaavin tai sulavaliikkeisin. Teknisesti tamma suorittaa kevyesti Helpon A:n asiat, vaikeampia yleispainotteiselle tammalle ei ole todettu tarpeelliseksi opettaa, laukanvaihdot se osaa esteratsastuksen kautta ja avo- sekä sulkutaivutuksia on myös ravissa ja laukassa tultu treenailtua. Tamma suorittaa tehtävät iloisen näköisesti tilanteesta riippumatta, ja vaikka se ei täysin ymmärtäisikään, mitä siltä pyydetään, tekee se parhaansa.

Esteitä tamma hyppää hyvin keskinkertaisella tekniikalla. Ei sitä pysty kamalasti kehumaan, mutta moittimaankaan ei kannata alkaa. Esteiden välillä tamma on hyvin kuulolla, se ei kuumu eikä muutenkaan heittäydy hankalaksi. Kiellä tamma ei juuri koskaan, tamma on tähänastisen elämänsä aikana kieltänyt vain tilanteissa, joissa kieltämättä jättäminen olisi johtanut varmaan esteen sekaan rämähtämiseen. Maastoesteillä ja maastossa yleensäkin Oma on innoissaan, mutta ei pelkää mitään tai innostu niin paljoa, että lähtisi käsistä.

Kilpailuissa tamma on oma helppo itsensä, jolle mikään ei ole mahdotonta ja suorittaminen aina yhtä iloa. Kuljetus kilpailupaikoille sujuu myös miellyttävästi, Oma on kokenut ja rauhallinen matkustaja.

i. Riitainen ei ansainnut nimeään. Ori oli nimittäin yksi kilteimmistä hevosista, joita maa on päällään kantanut. Kapasiteetikas yleisratsu olisi ollut täydellinen hevonen myös pikkulapsille, sukupuolestaan huolimatta se oli erittäin rauhallinen ja helppo käsitellä. Ori oli kuitenkin sen verran osaava ja hyväsukuinen hevonen, että siitä ei tullut pienten lasten tai edes aikuisten tätien harrasteratsua, vaan yksi oman aikansa menestyneimmistä suomenhevoskilpureista. Ori eläköityi kilparadoilta 16 vuoden ikäisenä, siirtyen siitoskäyttöön. Oma on yksi orin ensimmäisen siitoskauden varsoista. Monet orin myöhemmistäkin varsoista päätyivät Oman kaltaisiksi, melko menestyneiksi, mutteivät miksikään huippumenestyneiksi monitoimiratsuiksi.

ii. Touhun Salamavaras teki rikkonaisen uran esteillä. Ori oli lahjakas esteratsu, sitä ei ollut kieltäminen, mutta useat loukkaantumiset vaivasivat orin kilpauraa, milloin ongelma oli etusissa, milloin takasissa, milloin selässä. Tämän vuoksi se keskittyikin enemmän siitosratsun hommiin, oli se loukkaantumisistaan huolimatta ehtinyt saada esteradoilta sen verran hyvät tulokset, että hyväsukuista oria käytettiin rohkeasti siitokseen. Useat sen jälkeläisistä nousivat kilpailemaan menestyksekkäästi kansallisella tasolla. Päätyipä yksi orin jälkeläisistä junnuratsastajansa kanssa peräti saksalaisille kilpakentille. Salamavaras oli syntymästä kuolemaansa kasvattajansa omistuksessa, vaikka tämä ei sillä sen kilpavuosina ratsastanutkaan, vaan ammattiratsastaja. Molemmilta ori keräsi kehuja luonteensa puolesta, olipa sen luonne tunnistettavaksi helpoksi niin selkeäksi, että ori sai kantakirjalausuntoonsa maininnan "koiramainen luonne". Oliko se hyvä vai huono asia, ei koskaan selvinnyt.

ie. Raivotar tuli nuorena tunnetuksi kiukkuisesta luonteestaan, silloin kun takapää ei potkinut, etupää puri. Lopulta tämä käytös johti siihen, että nelivuotiaana tallissa seisoi täysin ratsukouluttamaton tamma, jota kukaan ei uskaltanut käsitellä. Tamma suunniteltiin pistettäväksi teuraaksi, mutta viime hetkellä naapurin yksityistallin pitäjä osti sen vain kymmenen markkaa suuremmalla hinnalla kuin hevosen teurashinta olisi ollut. Uuden omistajansa kanssa tamma kävi monet nokkapokat, mutta kuusivuotiaana Raivotar starttasi ensimmäistä kertaa kouluradoilla. Koskaan tamma ei vihaisesta luonteestaan päässyt eroon, mutta viimeistään kymmenenvuotiaana varsottuaan ensimmäisen kerran tamman saattoi sanoa olevan niin rauhallinen, että sen kanssa pärjäsi kuka tahansa, joka pärjäsi muidenkin hevosten kanssa. Ei siitä koskaan pikkulasten ratsua tullut, mutta omistajansa laajentaessa yksityistallin pidon lisäksi ratsastuskoulutoimintaan, kävi Raivotar muutaman kerran viikossa sennuratsastajien tunneilla. Siitä tuli jopa melko pidetty ratsu, ja sen menehtyessä 20-vuotiaana suolitulokseen, oli suru suuri.

e. Syytön oli syntyjään ravitallin kasvatti, mutta ei koskaan päässyt radoille asti, tamma oli alusta asti täysin surkea kärryjen edessä. Se pisti opetusvaiheessa palasiksi useammat kärryt, ja ravissa pysyminen oli vauhdikkaalle tammalle aivan ylivoimaista, laukka oli paljon miellyttävämpi askellaji. Niin musta tamma myytiinkin halvalla erääseen ratsastuskouluun, jossa se päädyttiin kouluttamaan ratsuksi. Ratsastuskoulussa pohdittiin, olisiko kannattavampaa ostaa halpa projekti vai kalliimpi, valmis ratsu, mutta myöhemmin paikan pitäjä kiitteli, että oli ostanut halvan projektin kalliimman opetusmestarin sijaan. Ravisukuisesta tammasta paljastui ratsukoulutuksen yhteydessä jopa liiankin laadukas esteratsu ratsastuskoululle, ja se päätyikin kilpailemaan esteratsastuksessa aina Suomenhevosten Kuninkaallisiin saakka ratsastuskoulun pitäjän, innokkaan esteratsastajan kanssa. Aktiivisen kilpauransa jälkeen tamma pyöräytti muutaman varsan ennen siirtymistään eläkeläishevosen vapaa-ajan tappoammattiin, täysipäiväiseksi ratsastuskouluhevoseksi. 16-vuotiaana ensimmäiset tuntinsa tehnyt tamma oli vihattu hoidokki, se näykki hoitaessa, mutta etenkin estetunneille tamman olisivat halunneet ratsukseen jok ikinen tallin ratsastaja. Se oli helppo aloittelevankin hyppääjän ratsastaa, se meni kovaa kun pyydettiin, mutta jos ei pyydetty, se kulki hyvin maltillisesti. Tamma porskuttaa yhä hengissä, tehden muutaman ratsastuskoulutunnin viikkoon, vaikka estetunneilla sitä ei enää nähdäkään.

ei. Ukko kilpaili koko elämänsä raveissa. Se ei tullut ratsuväelle kuuluisaksi kilpailujen saralta lainkaan, ehei, ei orilla ratsastettu luultavasti koskaan. Tästä huolimatta se varmasti tunnistettiin myös ratsuväen, ja jopa ei-hevosväen keskuudessa sen voitettua Kuninkuusajot kahteen kertaan peräkkäin, rikkoen molemmilla kerralla kilpailujen aiemmat ennätykset. Ori teki myös komean siitosuran, ja sille syntyi jälkeläisiä lähes 400 kappaletta. Yllättävän suuri osa orin jälkeläisistä on jatkanut isänsä jalanjäljissä komeaa kilpauraa. Kaikki eivät ole näin tehneet, osa punaraudikon varsoista on päätynyt ratsuiksi, osa ei ole päätynyt oikein minkäänlaiseen käyttöön. Onpa muutama jälkeläinen päätynyt jo nuorena teuraaksi hulluksi leimaamisen takia, mutta ei tästä Ukkoa alinomaa ole isänä syyttäminen. Eihän ori se helppoluontoisin ollut, ketju sen suusta taluttaessa poikkeuksetta löytyi ja ajaessakaan kuolain ei pehmeimmästä päästä ollut, mutta kukaan ei käskenyt astuttamaan hankalaluontoista tammaa sillä.

ee. Syyttäjä oli kova luu kenen tahansa purtavaksi. Nirppanokkainen tamma aiheutti harmaita hapsia suoraan toimintaan tottuneille ravimiehille, ja sen kilpaura oli rikkonainen jatkuvien valmentajan- ja omistajanvaihdosten takia. Tammamaistakin tammamaisempi luonne oli liikaa monille ravimiehille, mutta myös -naisille. Sen sielunelämästä ei päässyt oikein perille, jos siitä olisi ottanut selvää, olisi voinut kovasukuinen tamma olla iso nimi raviradoilla. Koskaan se ei saanut niin kovaa ennätystä, että sillä olisi voinut kehuskella, hankala luonne hankaloitti tamman kilpauraa hieman liikaa. Syyttäjä siirtyi siitoskäyttöön jo melko nuorena, kuusivuotiaana. Valitettavasti se ei siitoskäytössäkään ollut se kaikista paras hevonen periyttämisen kannalta. Kaksi sen saamasta kuudesta jälkeläisestä pääsi radoille saakka, mutta kummankin ravistartit on helppo laskea yhden käden sormilla. Kaikista tuli kuitenkin ihan kelpo hevosia, yhtä lukuunottamatta, yksi varsoista päätyi terveysongelmien takia monttuun nopeasti vieroituksen jälkeen.

08.08.2016 sh-t Syrjän Pelkotila SV-I
13.09.2017 sh-t. Syrjän Viaton Kulkija

26.03.2017 kouluvalmennus (kirjoittanut Veera Ruusula)
Tämänkertaiseen kouluvalmennukseen saapui sievä suomenhevostamma Omavika. Miivi kertoi ratsukon ongelmaksi epätasaisuuden askellajeissa ja hetkittäin tamman huonon kantokyvyn liikkeissä. Annoin ratsukon lämmitellä oma-aloitteisesti ja seurasin silmätarkkana, miten Miivi ratsasti tammaa. Oma vaikutti nöyrältä, mutta se oli tosiaan todella etupainoinen, josta sitten kärsi tahti ja kantokyky.

”Aloitetaanpas avotaivutuksella ja noille lyhyille sivuille suuret ravivoltit”, aloittelin valmennuksen. Avotaivutuksessa huomasi selkeästi, miten jäykähkö Oma oli alkuunsa kyljistänsä. Vaihdoimme aina muutaman kierroksen jälkeen suuntaan, jotta tamma lähtisi vertymään. Miivi sai tammansa selässä olla tarkkana apujen käytössä ja siinä, ettei turhaan jäänyt ohjastuntuman varaan, vaan naisen tuli enemminkin työstää Omaa istunnallaan, joka kyllä sopi kaikille hevosille paremmin. Avotaivutusten jälkeen siirryimme kahdeksikko tehtävälle, jossa aiheena oli erilaiset temponvaihtelut. Loppuvalmennusta kohden Omasta kuoriutui ihan näpsäkän näköinen kouluratsu. Sovimme Miivin kanssa seuraavan viikon sunnuntaille seuraavan valmennuksen, nainen toivoi aiheeksi esteet ja erityisesti sarjaesteitä.

02.04.2017 estevalmennus (kirjoittanut Veera Ruusula)
Tuttu parivaljakko oli jo verryttelemässä, kun saavuin Syrjän Ratsutallin ulkokentälle. Miivi moikkasi minulle tervehdykset ja kävin asettamassa ratsukolle muutamat ravipuomit, jotka vaihdoin muutamien toistojen jälkeen laukkapuomeiksi. Oma oli tänään pirteämmällä päällä, kuin viikko sitten. Taisi tammakin tykätä, kun pääsi pitkän hallikauden päätteeksi ulos treenattavaksi.

”Nää puomit meni teiltä oikein näppärästi. Oma on selvästi innoissaan tulevasta estetunnista”, kehuin ratsukkoa ja kasasin kentälle kaksi kolmen esteen sarjaa. Ratsukon tehtävänä oli tulla hyvillä lähestymisillä esteet ja aina ennen sekä jälkeen esteiden Miivin tuli ratsastaa suuret voltit. Homma rullasi tänään todella hyvin, vaikka alkuunsa Oman hypyt olivat vähän laiskahkoja suuntautumaan ylöspäin, mutta kun esteet kohenivat muutamalla kymmenellä sentillä, tuli tammaakin hieman virtaa. ”Omahan on tänään ihmeellisen pirteällä päällä, mukava tehdä sen kanssa töitä”, Miivi iloitsi ratsustaan.

21.05.2017 (kirjoittaut Crimis)
Kesäkelit ja tallipäivä, mikä olisikaan parempi yhdistelmä? Hyväntuulisena ajoin Syrjän Ratsutallille, jossa liikutustani odotti tällä kertaa suokkitamma Omavika. Oma oli täysin vastakohta viime kerran ratsulleni Opaalille, jonka kanssa kaikki oli ollut yhtä taistelua. Oma oli heti uteliaana portilla vastassa, kun hain sitä tarhasta, ja käveli kiltisti perässäni talliin. Harjasin ja varustin tamman karsinassaan irti, sitä kun ei kuulemma tarvinnut edes sitoa kiinni. Höpöttelin sille, miten mukavaa näin kiltin hevosen kanssa oli touhuta. Suorastaan ihanaa vaihtelua omiin machopelle-oreihini.

Mutkattoman varustuksen jälkeen suuntasimme maastoon. Olin kuullut Omasta vain hyvää, joten uskalsin lähteä sen kanssa heti metsäpoluille. Raudikko kulki reippaasti eteenpäin, korviaan minun suuntaani käännellen. Koko retki sujui sulassa sovussa, auringonpaisteesta ja linnunlaulusta nauttien. Oma oli innokas, mutta pysyi hyvin käsissä myös laukkasuoralla. Oikein onnistunut pieni maastolenkki!

15.09.2017 (kirjoittanut omistaja)
Tuukan sisko Jonna oli tulossa meille kylään, ja naisen viisivuotias Heli-tytär halusi kovasti päästä kiipeämään hevosen selkään. Tyttö oli päässyt käymään talutusratsastuksessa pienen shetlanninponin selässä ja saanut hevoskärpäsen pureman. Ratsastuskoululla ei ollut ryhmää alle 6-vuotiaille, joten olin epävarmasti suostunut siihen, että Heli pääsisi kiipeämään meidän hevostemme selkään. Löytyihän meiltä toki kilttejäkin hevosia, mutta epäilin kerran ponin selässä istuneen viisivuotiaan päästämistä kunnonkokoisen hevosen selkään, suomenhevonen ei ole shetlanninponi.

Tässä kohtaa Omavika tulee mukaan tarinaan. Tarvitsin helpon ja helppoliikkeisen ratsun Helille, ja pohdin, mikä pienhevosistamme olisi kaikista rauhallisin, sillä herranjumala, enhän minä voisi viisivuotiasta ison hevosen selkään laittaa. Tuskastelin valintaa, pienhevosemme ovat nätisti sanottuna sekalainen, mutta vauhdikas joukko. Onneksi Tuukka oli pelastava enkeli, ja päästi minut sekä minua suurilla sinisillä silmillään tapittaneen viisivuotiaan pälkähästä. "Meiltähän löytyy tuolta tuo Omavika-tamma. Se on ihan kunnon hevonen, mutta kiltti kun mikä. Eikö olisi tosi kiva päästä ihan hevosen selkään, vai mitä, Heli?" mies puhui. Hevosista mitään tietämätön tytön äiti hymyili tyttärelleen tämän katsoessa varovaisesti tätä, jonka jälkeen myös Helin kasvoille levisi leveä hymy. Minä taas katsoin Tuukkaa kauhistuneena, polvenkorkuinen viisivuotias hevoskokoisen hevosen selkään?

Hyvin se onneksi meni. Normaalistikin kiltti Omavika oli vieläkin normaalia kiltimpi, vaikka sen selässä oleva ratsastaja oli niin pieni, että tytön jalat eivät meinanneet yltää edes satulan siipien alapuolelle, ja jalustinhihnat olivat moninkertaisilla kierteillä. Vaikka en lapsi-ihminen olekaan, sai selässä hihkuva Heli minut hymyilemään, tyttö näytti onnelliselta. Hän olisi halunnut myös ravata, mutta tähän en suostunut, ja Tuukkakin, joka on meistä kahdesta se rämäpäisempi (selvästi sukuvika, niin vauhdikas ja peloton tapaus Helikin oli), oli tätä vastaan. Ravaaminen olisi hyvä aloittaa shetlanninponilla, en pystynyt kuvitella Omavikaa ravaamaan ilman Helin putoamista selästä. Tyttö oli hevosen selässä toista kertaa elämässään, ja oli Omavika kuinka kiltti tahansa, ei sen ravi ollut kaikista helpoimmasta päästä. Varsinkin noin pieni ihminen vaatisi enemmän ratsastustaustaa ennen hankalaravisella hevosella ravaamista. Nopeasti Helin innostus muuttui kiukuksi, ja hän halusi alas hevosenselästä "Kun ei siellä saanut tehdä mitään kivaa".

Me sitten Tuukan kanssa purimme Omavian Helin mököttäessä. Mökötys suli nopeasti ja tilalle taisi nousta harmitus siitä, että oli mennyt hevosen selässä kiukuttelemaan ja joutunut sitten lopettamaan ratsastuksen, sillä tomera tyttö saapui Omavian karsinan eteen vielä ennen tamman viemistä ulos, ja vaati saada taluttaa tamman tarhaansa. Mielihyvin luovutin riimunnarun Helille, tamma menisi tarhaansa vaikka ilman taluttajaa. Pikkutytön ylpeys ja into tekivät paluun, kun hän käveli ulos tallista Omavian kanssa. Toki Tuukan valvovan silmän alla, mutta ihan itse kuitenkin, näin hän hehkutti asiaa äidilleen. Eiköhän Helistä sitten kymmenen vuoden päästä saataisi meille tänne Syrjään hyvä talliapulainen, 15-vuotiaana tyttö olisi jo ehkä hieman kärsivällisempi kuin nyt, naureskelimme Tuukan ja Jonnan kanssa.