- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Ominaisuuspisteet

- Kilpailukalenteri

- Näyttelymenestys

- Päiväkirja

5. marraskuuta 2017: Eroon suomimiehistä?
"I think we should get rid of our Finnish Warmbloods", olin todennut tallityöntekijällemme Christinalle vasta muutama päivä takaperin. Eihän niille täällä Amerikassa ollut käyttöä kuin amerikanpuoliveristen jalostuksessa, ja niitä sekasikiöitä ei talliimme tulisi. Olin nähnyt aivan liikaa hurjista roduista tulevia, puoliverisiksi ristittyjä yhdistelmiä käydessäni tekemässä hevosostoksia Yhdysvaltain keskiosissa muutama kuukausi takaperin. Suomalaiset puoliveriset olivat pienempi paha, vakuuttelin itselleni uuden euroopanihmeen saapumista. Vähän tälläistä Suomi-spiritiä tänne meille, vakuuttelin itseäni. Vaikka en itse kyllä tekisi yhtään mitään FWB-orilla, voisivat oikeasti amerikkalaiset hevoskasvattajat olla kiinnostuneita käyttää sitä uutena verenä heidän hevoskantojansa rikastuttamassa. Eli no, myönnetään. Vaikka kuinka yritin itselleni muuta vakuutella, oli Ankka ihan harkittu ostos. Orin emän suku oli mahtava, sen emänisä oli Let's Duck Sammy&Dean Vegas, jota olin tavoitellut omien hevosteni sukuihin jo kauan, mutta epäonnistuneesti. Ankan isänkään suku ei mikään häpeäpilkku ollut, mutta minulle tuntemattomampi.

Ankan saapuessa talliimme oli Christina aluksi innoissaan tummasta orivarsasta, mutta naisen hymy hyytyi nopeasti hänen kuullessaan orin edustavan FWB-kantakirjaa. Ajan kuluessa tämä hymy onneksi palasi naisen kasvoille, hän unohti orin edustavan sitä takapajuisen, pohjoisen maan kantakirjaa. Ankka loihti myös monien muiden kasvoille hymyn, ori oli nuorena, ja oikeastaan yhä aivan verraton tapaus. Se ei ole hermoheikko huippuratsu, vaan huumorintajuinen ja älykäs ori, joka piristää jokaisen päivän toilailuillaan. Onnistunut ostos, vaikka suomalainen puoliverinen onkin.

7. lokakuuta 2018: Ankanpäivät (kirjoittanut Theo)
"Hieno poika, just noin", kehuin hevosta matalalla äänellä taputtaen sitä samalla kaulalle. Olin saanut kunnian ratsuttaa yhtä Tritiumin hienoista kouluhevosista, ja ratsukseni olin valinnut upean Ankaksi kutsutun oriin. Hevonen oli pelittänyt allani mitä mahtavammin, vaikka itse olinkin vähän sählännyt - en nimittäin rehellisesti pystynyt muistamaan milloin olisin viimeksi ratsastanut oikealla kouluhevosella. Kun olimme loppukäyntimme kävelleet, hyppäsin hevosen selästä kentän pehmeälle pohjalle ja lähdin taluttamaan oria tallirakennusta kohden.

Kolistellessamme sisälle tallin puisista pariovista saimme osaksemme lämpimiä hörähdyksiä ja yhden kimeän hirnahduksen käytävän perältä - joku tallin neidoista vaikutti olevan hyvin ilahtunut Ankan paluusta. Marssimme suoraan pesukarsinaa kohden, sillä vaikka Yhdysvalloissa sää saattoi alkaa näyttää vähän syksyisemmältä, ei lämpötilat kuitenkaan hellitäneet monellakaan asteella. Tämän johdosta ratsuni näytti hikoilleen hyvin treenimme aikana.

Huuhdellessani Ankkaa haalealla vedellä, en voinut muuta kuin naurahdella orin touhuille. Välillä se nosti turpansa kohti kattoa ja rullasi ylähuulensa hauskan näköisesti. Pari kertaa se tuntui myös nautiskelevansa pesuoperaatiosta niin paljon, että meinasi nukahtaa siihen paikkaan - hetken päästä taas säpsähti hereille, näyttäen täysin hämmästyneeltä. Kun olin saanut Ankan huuhdeltua ja kaiken muunkin hoidettua, heitin sen selkään ohuen kuivatteluloimen ja lähdin kävelyttämään sitä vielä muutaman kierroksen tallin edustalla.

Vietyäni oripojan takaisin karsinaansa lepäilemään, oli pakko jäädä seurustelemaan sen kanssa vielä hetkeksi. Tämän yksilön kanssa oli jotenkin niin miellyttävä tehdä töitä, eikä Ankka ole ollenkaan niin mahtipontinen ja egoileva kuin useimmat orit tuppaavat olemaan. Tein hevosen kanssa parit venytykset maasta käsin (porkkanoiden avulla, tietenkin), ja rapsuttelin sen lihaksikasta kaulaa pienen hetken ennen lähtöä.