- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Näyttelymenestys

- Päiväkirja

19. lokakuuta 2017: Muutto uudelle mantereelle
Jos halusi perustaa koulupuoliverisiä kasvattavan tallin, vaadittiin koulupuoliverisiä. Tästä syystä olin soittanut muutama ilta sitten puoliverilaumansa kanssa tuskailevalle Saralle, saksalaisen Abgelegenheitin omistajalle. Olin kuullut juttua naisen hevosvähennyksestä, erikoisiin rotuihin viehtynyt nainen kuulemma halusi potkia kaikki puoliveriset ulos tallistaan. Itse aloittelevana tallinpitäjänä taatuin tuumasta toimeen, Abgelegenheit tunnettiin maailmalla laadukkaista hevosistaan, joten uskoin saavani ihan laadukkaita hevosia. Tätä soittoa olisi kannattanut harkita enemmän. Tai kenties tehdä visiitti Saksaan ja käydä katsomassa, mitä oli ostamassa. En tehnyt kuitenkaan näin, vaan annoin hyvien myyntipuheiden ja puhtaiden röntgenkuvien hämätä itseäni. Tulihan sieltä Saksasta ihan hyviäkin hevosia, mutta muutama niistä oli vähemmän onnistunut. Luojan kiitos, päädyin toteamaan, vaikka en kirkkoon kuulunutkaan, nähdessäni Upen ensimmäistä kertaa. Eihän ori ollut se kaikista simppelein tapaus, mutta kyllä se oli huomattavasti helpompi kuin osa ostoksistani, joita olin Saran myyntipuheiden perusteella hankkinut.

Kiipesin orin selkään seuraavana päivänä siitä, kun se oli meille saapunut. Se selvästi osasi asiansa, mutta vaati selvästi ratsastajan täyden huomion. Työskentely ei olisi kiinnostanut oria, ja jouduin jatkuvasti huomauttelemaan sitä siitä, että nyt oltiin tekemässä duunia eikä haahuilemassa pitkin kenttää. Kun se keskittyi, oli tulos kuitenkin upeaa. Orin selästä käsin tuntui siltä, kuin olisin saanut siivet alleni. Eihän se niin euforista ollut, tein samalla todella paljon töitä, mutta tuntui se silti upealta. Vaikka olin ostanut Upen jalostusoriksi, pitäisi niin hienon orin kanssa käydä kyllä kilparadoillakin kääntymässä…

15. joulukuuta 2017: Break tallityttönä
Seurasin silmä kovana Oldfinion Up That Hillin koulutreenejä kentän laidalta, aitaa vasten nojaillen. Emman sukulaistyttönä olin siitä etuoikeutetussa asemassa, että pääsin työskentelemään toinen toistaan upeampien puoliveristen parissa Yhdysvalloissa Emman ja hänen miehensä omistamalla tallilla. Ehkäpä jonain päivänä olisin itsekin menestynyt koulu- tai esteratsastaja, mutta nyt vielä sain tyytyä hevosten hoitamiseen ja karsinoiden putsaamiseen. Toisaalta enpä voinut valittaa, ajattelin hymyssä suin, kun suuntasin ottamaan vastaan kentältä poispäin suuntaavan puoliveriorin treenien päätteeksi, ratsastajan jalkauduttua jo kentän puolella. "Thanks.", lausahdin kun ratsastaja ojensi minulle ohjat ja pääsin rapsuttamaan pärskivää ja kaulaansa ojentelevaa ruunikkoa korvan takaa. "Hieno poika.", hymisin ja syötin Upelle taskuni pohjalta löytyvän sokerinpalan kiitokseksi onnistuneista treeneistä. Ruunikko höristeli korviaan, varmaan enimmäkseen herkun vuoksi, mutta ehkäpä suomenkieliset sanat myös kiinnostivat … minulla oli ainakin tapana jutella hevosille syntymäkielelläni ja epäilinpä, että myös Emma puhui hevosille välillä suomeksi. Ainakin Uppe lähti vapaaehtoisesti mukanani kohti tallia, missä riisuisin orin varusteista ja harjaisin sen vielä hyvin läpi ennen päiväheinien antoa. Pitkät treenit olivat selkeästi saaneet Upen hieman väsähtämään, ainakin se oli tavallista rauhallisempi eikä viitsinyt koreilla taluttaessa niin paljon kuin se yleensä teki. Mutta yhtä lailla hieno ori se oli, kiiltävine karvapeitteineen ja sukkajalkoineen. Ollapa itsekin tällaisen hevosen omistaja!

17. joulukuuta 2017: Break tallityttönä #2
"Uskomattomat nämä kelit kyllä", tuhisin marssiessani talliin puoliverioria, Uppea, taluttaen. Ruunikko kohotti päätään heti tallinovista sisään päästyään ja kajautti korvani juuressa kuuluville varsin kimeän hirnahduksen, joka kuitenkin päättyi orimaisen matalaan hörinään. Se ei kuitenkaan paljon lohduttanut, kuuroksiko ori minut meinasi tehdä. "Just Uppe … eiköhän kaikki huomanneet näyttävän sisääntulosi.", huokaisin ja käänsin orin suoraan pesukarsinoille, sillä jostain täysin käsittämättömästä syystä, Yhdysvaltoihinkin oli iskenyt täysi talvi ja loskakelit olivat yltäneet myös näille leveyksille saakka, mikä tarkoitti sitä, että hevosten jalat olivat auttamatta kuran peitossa tarhailun tai ylipäätään kaiken ulkona liikkumisen jäljiltä. Uppe luimisti heti, kun se tajusi minne olimme menossa, mutta en antanut orin mielenosoittamisen häiritä itseäni vaan tartuin pesuletkuun varmoin käsin samalla kun pitelin rauhatonta Uppea paikoillaan. Meni hetki ennen kuin sain säädettyä veden lämpötilan sopivaksi ja sain hevosen pesun aloitettua. Ori tosin sai päähänsä alkaa steppailemaan oikein urakalla, eihän herran jalkoja olisi saanut kastella, vaikka ne olivatkin kurasta mustat. "Olepas nyt hetki paikallasi senkin … Hei, sooh nyt.", jouduin lopulta komentamaan Uppea varsin tiukasti, kun ruunikko ori nosteli koko ajan jalkojaan ja meinasi alkaa huitoa etusellaan oikein urakalla. "Tiedetään, ettet sinä tästä tykkää, mutta minkäs teet.", hymisin ja suoritin pesuoperaation loppuun Upen ilmeisestä tyytymättömyydestä huolimatta. Mutta parempi näin, kun rivin ilmestyminen vuohiskuoppiin!