Tarina, tilukset ja työväki

(Ai miten niin esittelyn kirjoittamisessa ei yleensä mene kahta vuotta, ja kahden vuoden jälkeen siinä pitäisi olla kuviakin?)

Entisen ravitallin ränsistyneet tilukset saatiin puoli-ilmaiseksi perikunnalta, mutta raha paloikin sitten kaikkeen muuhun mahdolliseen. Eipä siinä kovin leveäksi eletty kahden, juuri maatilan ostaneen opiskelijan tuloilla, mutta jotenkin ihmeessä siitäkin velkahelvetistä selvittiin, ja maneesilainakin saatiin pari vuotta myöhemmin. Yhä tässä eletään kädestä suuhun, mutta se on uranvalintakysymys ja ihan vapaaehtoista. Vai miten muuten me, insinööri ja englanninopettaja oltaisiin tänne päädytty?

Meidän tarinassa on kaksi puolta, mun rakkaus maalaiselämään ja Tuukan pako sen keskeltä. Olen aina tykännyt esitellä itseni, että minä olen Ellu, ihka oikea, uhanalainen stadilainen. Mutta se ei ole täysin totta, sydämestäni olen maalainen ja haaveillut keskellä maaseutua asumisesta koko ikäni. Lapsena mun suurin unelma oli oma hevonen, mutta Helsingin hinnoilla ei yksinhuoltajaäidin lapsella ollut varaa edes ratsastustunteihin. Paskaa oppi kuitenkin lappaamaan ja hevosia puunaamaan, ja jossain vaiheessa ratsastamisesta ei tarvinnutkaan enää maksaa ja pääsi talutustuntejakin pitämään.

Tuukka on meistä kahdesta se, jolla on ollut hevosia ympärillään koko elämänsä. Nurmijärveläinen ratsastuskouluyrittäjä-äidin ja maansiirtoalan yrittäjä-isän ainoa lapsi on kasvanut keskellä idyllistä maalaismaisemaa. Se oli saanut puuhastella hevosten ja maatalouden parissa niin paljon, että kun me parikymppisenä tavattiin, se asui kahdenkymmenen neliön opiskelijaboksissa, eikä poistunut sieltä, vaikka äidin keitoksien ja pesulapalvelujen luo olisi ollut mitä, neljäkymmentä kilometriä? Mulla meni puoli vuotta ennen kun mä näin sen porukat ekaa kertaa ja pääsin ihastumaan maalaisidylliin, mistä Tuukka tuli. Siinä vaiheessa mä melkein unohdin sen, että silmäni mä olin iskenyt Tuukkaan, pitkänhuiskeaan ja älykkääseen kouluratsastajapoikaan, kun mä olin jo ihan valmis syrjäyttämään sen paikan sen vanhempien ainoana lapsena.

Meidän tuuri tallinpidon suhteen kävi just kun molemmat oltiin lopettelemassa opiskeluja. Tuukan ikivanha isosetä kuukahti, ja saatiin sen kuolinpesästä lunastettua tosi halvalla parikymmentä hehtaaria maata ja mailla sijaiseva, purkukuntoisena myyty ravitalli ja tönö. Tönö me purettiin, se oli hometalon esikuva, mutta ihme ja kyllä, seiskytluvulla rakennettu tallirakennus ei ollut mätä tai homeessa. Lainarahalla me pistettiin talli sitten kuntoon. Ei se mitään luksusta ole, mutta siisti ja valoisa. Avaruutta ei saatu lisää vaikka yritettiin, katto on turhan matalalla ja tilat vähän pienet - me haluttiin 4 * 3 metriset karsinat, joka vei sitten vielä lisää tilaa.

Nykyisin meillä on täällä vanhaan talliin rakennettuna 21 karsinaa ja siihen päälle kolme tilavaa, vaikka hieman pimeää pihattoa, jotka on rakennettu vanhoihin heinälatoihin, joita on tilkitty sen verran, että niissä ei vedä. Kentällä on kokoa 40 * 70 metriä, luonnonhiekka-kuitu-pohjaisella kentällä kelpaa treenata kaikkea valjakosta kouluun. Suurin osa hevosista tarhaa tilavissa tarhoissa laumassa pitkää päivää ja pääsee kesäksi nauttimaan suurista laitumista. Maastot ovat mukavat, reittejä löytyy metsäpoluista vanhaan, kotikutoiseen harjoitusravirataan ja hiekkateistä maantienreunoihin. Merenrantaan uittomaille ja mahtaville kuvausmestoillekaan ei ole kuin alle kilometri. Maneesi otettiin käyttöön keväällä 2018, ja siitä lähtien valoisa halli on tuottanut suuresti iloa. Maastoesteitä me ollaan köyhinä rakennettu itse, mutta ihan kelpo fasiliteetit on meillä niidenkin hyppäämiseen.

Tuukka ei vieläkään ole sisäistänyt ajatusta siitä, että siitä on tullut just se, mikä siitä ei koskaan pitänyt tulla: tallinpitäjä, tai ainakin tallinpitäjän mies. Se ratsasti lapsena äitin kouluhevosilla aina ulkomaille asti, eikä puksuttanut ratsastusokulun suomenhevosilla menemään, niin suokkiratsastajaksi siirtyminen on ollut sille vaikeaa, jopa vaikeampi ajatus sisäistää kun se, että se pitää nyt tallia maalla, vaikka sen ei pitänyt koskaan enää lähteä Helsingistä. Firmasta tehtiin melkein tasajako, osakeyhtiöstä mä omistan reilu puolet ja kundi vajaat puolet. Mä elän unelmaani, vaikka paskaduunia tämä on ja kaikki rahat palavat hevosiin. Lomaa ei olla pidetty kertaakaan näiden kuuden vuoden aikana kun ollaan pidetty mestaa pystyssä, eikä varaa olisikaan kuin lähimetsässä telttailuun. Mä olen tässä sivussa lukenut itseni ratsastuksenohjaajaksi, vaikka sillä tittelillä en mitään kyllä teekään. Valmentajana ja ratsuttajanakin olen itseäni markkinoinnut, mutta siinä kohtaa ei titteleillä väliä ole.

© Syrjän Ratsutalli 2017-2019       |       virtuaalitalli       |       virtuaalihevonen

VRL-00816