- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Ominaisuuspisteet

- Päiväkirja

2. maaliskuuta 2017: Veera Ruusulan kouluvalmennus
Nuori suomenhevosori Prinssi käveli tyyneen rauhallisesti maneesiin ratsastajansa perässä. Siitä ei todellakaan huomannut, että se oli nuori ja kokematon. Olihan se rakenteeltaan kyllä selvästi vielä varsamainen, mutta olemus oli vanhemman hevosen. Ratsastajan kävellessä alkukäyntejä varmistin, että olihan tämä nyt se juuri sisäänratsastettu josta Elina oli puhelimessa puhunut. ”Juuri se, meidän uljas Prinssi, joka ei ole lempinimensä veroinen.”, Elina naurahti.

Aloittaessamme valmennuksen, Prinssistä alkoi kyllä niitä varsamaisia piirteitä vielä nousemaan esiin. Ori oli jäykkä kyljistänsä ja vasenkierros oli sille haastavampi. Lähdimme siis työstämään ratsukkoa reippaasti eteen kevyessä ravissa ja Elina sai tehdä orin kanssa paljon kaarevia uria sekä suuria voltteja. Muutamien kierroksien jälkeen laitoin ratsukon menemään kahdeksikkoa, jonka tarkoituksena oli saada oria paremmin hereille sekä samalla käyttämään aktiivisemmin takajalkojansa. Nuorenahan se oli vielä hieman etupainoinen ja voimaton. Pitkän ravityöskentelyjakson jälkeen ratsukko sai siirtyä tekemään samoja tehtäviä käynnissä. Aluksi ori koitti pidentää kaulaansa ja hidastaa tahtia, tähän puutuimme totta kai heti määrätietoisesti. Orin pysyessä skarppina, sen ja Elinan meno näytti oikein hyvältä. Toki ajoittain tuli pikkuvirheitä ja kantovoima oli vielä hakusessa, ori tarvitsisi vielä paljon voimaharjoittelua ja ehdotinkin naiselle ylämäki käynti- ja raviharjoituksia. Valmennuksen lopuksi Elina sai ratsastaa vielä suurella keskiympyrällä laukkaa. Laukka nousi hyvin, mutta sen ylläpitäminen tuotti tänään vaikeuksia, erityisesti vasemmassa kierroksessa. Tähän voisimme seuraavassa valmennuksessa palata. Loppukäynnit lähdimme kävelemään yhdessä lähimaastoon, jossa Prinssi pääsi taas ilahduttamaan fiksulla, mutta ehkä hitusen laiskalla, olemuksellaan.

14. tammikuuta 2018: Pierren kouluvalmennus
Prinssi oli lähtenyt päivän kouluvalmennukseen EVVK-mentaliteetilla, eikä oria tosissaankaan kiinnostanut väistöjen ja taivutusten harjoittelu. Se liikkui ryhdittömästi ja eteni kuin juna raiteillaan, eikä ollut halukas poistumaan maneesin kaviouralta. Ratsastajan suunnalta kuului useaan otteeseen pitkiä ja syviä huokauksia ja päättäväisestä ilmeestä huolimatta annetut avut eivät välittyneet orille asti, vaan se viskeli päätään, yritti karata istunnan alta ja viis veisasi pohjekomennoista. “Vaikkei se tahtoisi mennä syvälle kulmaan, niin pakota se sinne! Vaikka sitten maasta käsin vietynä, jollei muu auta.” ohjeistin ratsastajaa, jolle oli jo hevosesta poiketen noussut hikikarpaloita iholle pelkän alkuverryttelyn aikana.

Pohkeenväistö oli päivän sana, eikä ratsastaja juurikaan innosta hyppinyt sen kuullessaan. Aloitimme ensimmäisen väistön uralla, jolla maneesin seinä antoi tukea tehtävän tekoon. “Valmistele se pienellä puolipidätteellä, jotta hevonen on valmiina seuraaviin ohjeisiin ja tasapaino säilyy.” Hevosen suoristus kulman jälkeen, puolipidäte, pohkeella hevosen takaosa uran sisäpuolelle, ohjalla asetus pois liikkeen suunnasta sekä ohjan ja pohkeen yhteistyöllä tempon säätely ja hevosen rungon pitäminen suorassa. Niinhän sen teoriassa kuuluu mennä, mutta ratsukon ensimmäiset yritykset eivät olleetkaan kuin oppikirjoista. Tahti ei säilynyt, eikä hevonen pysynyt suorassa, vaan se taipui luonnottomasti ulkopohkeen ympärille. Prinssin isoin ongelma oli kuitenkin se, ettei se astunut rehdisti ristiin jaloillaan, vaan jäi polkemaan paikoilleen tasapainottomilla askelilla.

“Herättele sitä hieman siirtymisillä ennen seuraavaa yritystä, ja muista suoristaa hevosta vastakkaisilla avuilla, jottei se taivu liikaa!” Asettaminen alkoi jossain välin sujua jo paremmin ja pää ja niska taipuivat hallitusti, ja sisäavuilla hevonen pysyi myös muutamissa toistoissa jo varsin hyvin suorana. Eteenpäin pyrkimystä olisi kuitenkin voinut olla enemmän, eikä tältä ratsukolta nähdyt pohkeenväistöt olleet erityisen irrottavia liikkeitä, vaan hevosessa olisi saanut olla enemmän pituutta. Loppukäynneissä Prinssi liikkui jo yllättävän rehdisti, taisi herra yrittää jouduttaa työnteon loppumista.

11. toukokuuta 2018: Peli on 1-0 Prinssille
Olisi ollut mukava päästä edes joskus mielellään töitä tekevän suomenhevosen selkään, mutta se päivä ei ollut ainakaan tänään. Elina oli vihjaillut, että Prinssiä ei ollut kukaan vielä tänään ratsastanut. Näiden viiden vuoden aikana, kun toisemme olemme tunteneet, olen oppinut, että kun nainen jotakin vihjailee, niin se on parasta tehdä. Niin tämä raavas mies päätyi säätämään jalustimia noin viisi reikää pidemmäksi kuin ne edellisellä käyttäjällä olivat olleet ruunikon orin satulassa.

Heti alkuun kävi selväksi, että oli ihan hyvä, että tavallisesta poiketen keikuin Prinssin selässä kannukset jalassa. Olin viime aikoina muuttunut laiskaksi kannusten käyttäjäksi ja usein löysin itseni hevosen selästä vain kumisaappaissa, mutta nyt olin onnellinen siitä päätöksestä, että olin aiemmin ratsastamaan lähtiessäni pistänyt kunnon ratsastussaappaat jalkaan ja kaivanut kannukset tallin toimiston perältä pölyttymästä. Prinssi oli alkuun niin pohkeen takana, että en ollut varma siitä, että saisinko oria ratsastettua lainkaan sieltä eteen. Muutakaan kontaktia siihen ei tuntunut kovin helposti saavan, oria ei tuntunut kiinnostavan kevyt pohkeisen antaminen tai hellävarainen ohjista vihjaileminen. Se reagoi apuihini vasta kun paukautin kannuksen kunnolla sen kylkeen, eikä silloinkaan reaktio kestänyt kauaa. Orilla ei vain ollut minkäänlaista intoa liikkua eteenpäin, ja olin jo melkein valmis luovuttamaan. Eikö ratsastaa pitäisi siksi, että pitää siitä, eikä siksi, että voi hitaasti, mutta varmasti kaivaa kannuksilla reikää hevosen kylkeen?

Jossain vaiheessa olin niin turhautunut orin turtuuteen ja reagoimattomuuteen, että olin melkein valmis itkemään. Kuvitelkaa minut, iso mies itkemään suomenhevosen selässä? Not gonna happen. Tästä heikosta hetkestä sisuunnuin, ja sain vielä hetkeksi energiaa Prinssin kanssa tappelemiseen. Ei siitä sen parempaa jälkeä tullut kuin aikaisemminkaan. Prinssi oli selkeästi vienyt tämän erän, mutta kyllä minä sille vielä näyttäisin. Tilanne oli vasta 1-0, seuraavalla kerralla kirisin tasoihin ruunikon kanssa ja sitä seuraavalla kerralla sen ohi niin, että Prinssi ei ehtisi edes ymmärtää, mikä siihen iski. Aivan varmasti tekisin niin. Jos ori oli itsepäinen ja juro suomalaismies, oli minussa suomalaista sisua aivan yhtä paljon tai jopa enemmän kuin siinä. Periksi en antaisi.