- Sukuselvitys

i. Pellan isää, Maajussia, odotettiin syntyväksi kuin kuuta nousevaa, sillä se oli emänsä Maikin esikoisvarsa. Tammaa kovasti toivottiin, joten kasvattajalle oli helpotus, kun komea mutta pörheä orivarsa lähti vuoden vanhana kesälaitumelta uuden omistajan hoteisiin. Talvilehdon tilanpitäjät olivat ihastuneet Renkiin sen kilpailuvuosina ja lähtivät rakentamaan “Jussista” tälle manttelinperijää. Pienhevosmittoihin jäänyt, 148cm korkea, tanakka liinakko ori oli luonteeltaan täpäkkä, mutta miellyttämisenhaluinen, kunhan sitä kohdeltiin reilusti. Siinä missä isäorinsa loisti enemmän tarkkuutta vaativissa tehtävissä, Jussi rakasti vauhtia ja maastossa rälläämistä. Kun palaset loksahtivat paikoilleen myös tarkkuus- ja kouluosuuksien kanssa, Talvilehdot saivat oristaan maajoukkuetason valjakkohevosen. Menestyksen myötä Jussille tuotiin kirjava joukko erilaisia tammoja, joten orilla oli ehkä hieman kyseenalainen maine isäorina. Sitkeäluonteisia kilpahevosia se onnistui kuitenkin jättämään. Jussi lopetettiin huonojen hampaiden vuoksi 21-vuotiaana.

ii. Renki oli Naapin suvun kasvatti jo kolmannessa polvessa, tosin puhdas vahinko sellainen. Tilan kahden keskiverron ravihevosen jälkeläisestä aiottiin myös ensin ravuria, mutta jo kotona ajettaessa huomattiin, että kiltti ja yritteliäs Renki ei ollut järin lahjakas juoksija. Kun Naapin vanha isäntä jäi tallinpidossa taka-alalle sairauskohtauksen vuoksi, nuorempi sukupolvi päätti myydä orin pois. Uudessa kodissa ajo-opetus ei mennyt hukkaan, sillä Rengistä tuli ajan myötä mainio valjakkohevonen vaativan tason luokkiin asti. 149cm korkea läsipäinen loistoliinakko ei ollut askelissaan kaikista nopein, mutta sitäkin ketterämpi. Renki vaikutti pyöreän runkonsa ja leveän kaarevan kaulansa vuoksi isommalta kuin oikeasti olikaan. Muutamille jälkeläisilleen se jätti vahvasti omaa leimaansa ja luonteeseen rohkeutta.

ie. Morsmaikku syntyi pienelle maalaistallille, jossa se eli elämänsä alusta loppuun juuri poistumatta kotikylän rajojen ulkopuolelle. 155cm korkeaksi kasvanut “Maikki” oli täysin merkitön tummansävyinen rautias. Sekä kärryttelyyn että ratsuksi opetettu tamma kävi parit näyttelyt, joissa palaute oli pääosin hyvää, mutta herkästi hermostuvan luonteen vuoksi kilpailemiset ja muut reissut saivat jäädä. Tutuilla kulmilla Maikki oli reippaampi ja rohkeampi, joten siitä sai mainion harrastehevosen. Mikään täysin lapatossu tamma ei ollut ja herkkyyttä se jätti myös parille varsalleen. Maikki lopetettiin ähkyn vuoksi tamman ollessa 18-vuotias.

e. Kauhutarina oli sievä, 142cm korkea, erittäin vaalea ja voimakkaasti markanpilkkuinen pienhevostamma, joka toisinaan lunasti hyvin lempinimensä “Kauhun”. Tammamainen tamma ei aina olisi jaksanut vaivautua ihmisten kaikkiin kotkotuksiin mukaan ja osasi yllättää aina silloin kun sitä vähiten odotit. Kauhun ailahtelevaisuus saattoi näkyä esimerkiksi kisareissujen peruuntumisena, kun tamma päätti yht’äkkiä olla menemättä koppiin. Näyttelyistä ja helpon tason koulukisoista tuli ihan hyviä arvosteluja aina, kun tamman sai paikan päälle. Varsottuaan Pellan ja tämän täysveljen, Kauhulla kokeiltiin valjakkoajoa, joka osoittautui tammalle mieleiseksi lajiksi. Helpolla tasolla kilpailemaan ehtinyt tamma kuoli 15-vuotiaana kesälaitumelle äkilliseen sydämenpysähdykseen.

ei. Vihtori-Vektori ei ollut korkeudella pilattu, sillä säkäkorkeutta pikkuorilla oli vain 138cm. Luonteeltaan “Viki” oli aika vekkuli velikulta, mutta omistajaperheen topakka juniori pärjäsi ratsain orin kanssa sekä kotona että kisoissa. Tähtipäinen ruunikko oli rakenteeltaan hyvin kompakti ja kokoisekseen letkeä liikkeissään, joten menestystä tuli kivasti näyttelyistä ja helpoista kouluratsastusluokista. Ketteryytensä ja hyvän ratsastettavuutensa ansiosta Viki oli myös reipas esteratsu 80cm luokkiin asti. Perheen aikuiset haaveilivat valjakkourasta, mutta tyytyivät kärryttelemään kotopuolessa orin vauhdikkuuden vuoksi. Vikillä oli kourallinen jälkeläisiä, jotka tunnettiin erityisesti näyttelyiden oikukkaina tähtinä.

ee. Kaupunkitarina oli rauhallinen ja tasainen luonteeltaan, joten piirtopäinen rautias tamma keitettiin elämänsä aikana monessa liemessä. Niin hääkärryjen vetäminen ihmisvilinän keskellä kuin samoaminen umpimetsässä onnistui “Riinan” kanssa. 144cm korkea tamma oli ehkä hieman matalajalkainen ja -liikkeinen, mutta hyvän luonteen vuoksi sillä oli kokemattomammankin helppo käydä pikkukisoissa. Riina oli viiden vuoden ajan ratsastuskoulun opetushevosena, johon se kilttinä ja ratsastajan virheitä hieman anteeksi antavana soveltui hyvin. Jalkavaivojen myötä hevonen siirtyi samalle omistajaperheelle, joka omisti Vikin. Pari varsaa tallin omasta orista tehnyt tamma päästi hyvin paljon oria läpi, jättäen vain hyvin vähän omia hyviä piirteitään jälkikasvulleen. Riina lopetettiin 19-vuotiaana jalkavaivojen pahentuessa.

© Disa

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Näyttelymenestys

- Päiväkirja

8. elokuuta 2021: Crimiksen kouluvalmennus
Ellu kirosi kuin viimeistä päivää pienen suomenhevosen selässä. Pella oli sitä mieltä, että tänään ei muuten huvita, ei sitten pätkääkään. Liian kuuma, ötökänpuremat kutittaa, ja sitä paitsi sileäntyöskentely on ihan sikatylsää. Apuihin tamma vastasi huiskimalla terävästi häntäänsä ja viskomalla päätään. Ainakaan Syrjän maneesin suojissa ei ollut paarmoja, muuten tässä oltaisiin kaikki kolme menetetty järkemme.

”Hengitä”, toistin taas. Ratsastajan kireys sai hevosenkin entistä kireämmäksi. Vaikkei pirullinen piekkari tehnyt siitä todellakaan helppoa, tuli Ellun pyrkiä rentoutumaan selässä. ”Kuvittele olevasi joogatunnilla, meren rannalla, mikä se sun happy place nyt on”, maalailin mielikuvia. Ellu sulki hetkeksi silmänsä, hengitti syvään, ja hevosen niska pehmeni heti hitusen. ”Näetkö? Olet itse zen, niin kyllä se kiukkupylly siitä rauhoittuu.” Ellu irvisti, ja annoin hänelle myötätuntoisen katseen. Tiesin kyllä, millaista tämän tyyppistä tammaa oli ratsastaa, samanmoisia oli kotona useampi. Ratsastuksellisesti ei tehty ihmeellisempiä, taivuteltiin isoilla ympyröillä ja haettiin hyvää tempoa askellukseen sekä ylipäänsä pehmeyttä ratsastettavuuteen. Ellu sai keskittyä hengittämiseen ja kehonsa rentouttamiseen tätä edesauttaakseen.

Ratsukolta oli ylipäänsä mahdollista lähteä vaatimaan enemmän vasta molempien rentouduttua ja pehmennettyä. Pellaa kootumpaan muotoon, selkää paremmin töihin ja takaosaa alle. Nopeampia reaktioita sekä ratsastajalta että hevoselta ja sitä kautta täsmällisempiä siirtymiä. Ja ennen kaikkea Pellan kanssa: kuuliaisuutta. Apuihin vastaamista heti eikä sitten joskus, kun sattuu huvittamaan. Pienin askelin ratsukon riitasoinnuista tuli yhteinen sävel, ja saatiin aikaan kelvollista pätkää. Tästä oli hyvä jatkaa!

3. joulukuuta 2021: Hyvänmielen hevostelua (kirjoittanut Nikki)
Vuorossa oli tänään Pellan ratsastus, enkä voinut hyvällä tahdollakaan sanoa olevani innoissani menossa ratsastamaan sitä. Tamma oli kaunis kuin mikä ja sitä olisi voinut katsella tuntikaupalla, mutta luonteeltaan se olikin sitten sellainen maanvaiva, että oksat pois. Pellalle ei ikinä löytynytkään vapaaehtoisia hoitajia, vaan se piti aina antaa jollekulle tehtäväksi. Tänään minä olin se onnekas.

Pella mulkoili minä ja minä mulkoilin Pellaa, kun hain tammaa tarhasta. Se seisoi aitauksen toisessa päässä ja luimisteli korviaan varoittavasti. Mieli teki näyttää tammalle keskisormea ja jättää se sinne seisomaan, mutta tammaa oli pakko välillä ratsastaa, joten tarvoin tarhan toiseen päätyyn. Kuten yleensä, tamma yritti olla nokkela ja livahtaa ohitse, mutta olin varautunut tähän, ja sain otettua pikkuhevosen riimusta kiinni, kun se loikki ohitse. Pella ei ollut tästä tempusta ollenkaan mielissään, vaan yritti näykätä riimusta pitelevää kättä. Napautin riimunnarun päällä tamman turvan pois ja lähdin viemään sitä talliin.

Tappelua ja yksiä hampaanjälkiä käsivarressa myöhemmin tamma oli satuloitu ja kentällä. Sen korvat olivat liimautuneet tamman niskaan, kun kiipesin sen selkään ja käskin sitä liikkeelle. Pellaa sai ajaa jatkuvasti eteenpäin, että se kulki edes kohtalaisesti. Jos ei mitään muuta, niin ainakaan tänään ei tarvinnut mennä salille erikseen. Tammaa sai komentaa ja ohjata raipalla, jotta se lämpesi tarpeeksi, että sitä sai ajaa seuraavaksi raviin. Se sai ääni-, pohje- ja painoapuja niin paljon, että helpompi hevonen olisi tanssinut jo valssia tässä vaiheessa, mutta ei Pella. Se meni juuri ja juuri oikeinpäin.

Ajoin tammaa määrätietoisesti eteenpäin kohti laukkaa, mutta Pella antoi minulle vain ekstralisättyä ravia. Kun se vihdoin alkoi olemaan niin ravin rajoilla, että seuraavasta avusta se nostaisi laukan, tamma päätti pukittaa minut alas, sille riitti. Hetken ajan halusin vain jättää tamman ratsastamisen siihen, mutta nousin ylös märältä kentältä, ja kiipesin uudestaan selkään.

11. joulukuuta 2021: Perho juoksuttaa
Sade oli hellittänyt viimeinkin hetkeksi kun saavuin Syrjän Ratsutallin pihamaalle. Olin muutamaa viikkoa aikaisemmin saanut haasteen Pelonkylväjä-nimisen pienhevostamman liikutuksesta. Olin tietysti naureskellut tamman nimelle ja ottanut haasteen vastaan selvästi liiankin itsevarmana, Pella nimittäin seisoi nyt käytävällä edessäni molemmilta puolilta kiinnitettynä ja korvat niskaa myöten painettuna. Joku ihana tallityöntekijä oli tuonut kiukkuisen tamman tarvikkeineen valmiiksi käytävälle. Hetken tosin mietin, puoliksi leikillä, että olisiko tässä nyt syytä loukkaantua. Olisin varmasti itsekin kyennyt hakemaan Pellan tarhasta.

Harjailin tamman pikaisesti läpi loimen pois oton jälkeen. Pääsyy nopeuteen oli itsesuojeluvaisto, rautias tamma oli nimittäin ainakin kymmenen kertaa hurjempi mitä olin odottanut. Omissakin suomenhevosissani oli hieman kiukkuisempia tapauksia, mutta kukaan niistä ei kyllä ollut ihan tätä luokkaa. Suojien laitto oli hieman kylmiä väreitä aiheuttavaa vaalean tamman polkiessa kavioitaan maahan vain lyhyen matkan päässä kasvoistani. Laitoin Pellalle päähän tallityöntekijän tuomat suitset, mutta jätin ohjat hoitopaikalle koukkuun roikkumaan. Kävin metsästämässä varustehuoneesta juoksutusliinan ja -deltan, jotka sitten asensin suitsiin kiinni.

Saapuessani maneesiin juoksutusliina napakasti kädessäni, paikalla oli vielä toinen ratsukko kävelemässä pitkin ohjin. Pellan nähdessään he kuitenkin poistuivat samalla ovenavauksella, tamman tervehtiessä heitä puremalla ilmaa vieressäni. Päästin suosiolla tamman vapaaksi oven sulkeutumisen jälkeen, ja Pella lähtikin luotani yllättävän rauhallisella ravilla. Muutaman ravikierroksen jälkeen tamma kuitenkin huomasi minut maneesin reunalla juoksutusraippa kädessäni ja innostui laukkaamaan. Pella erehtyi laukatessaan kääntämään korvansa jopa hörölle hetkeksi, tosin tasoitukseksi tamma tietysti pukitti napakasti muutaman kerran ohittaessaan minut jälleen kerran korvat luimussa.