Syrjän Pelkotila

KTK-III SV-I

© AK

Muiden hevosten, ihmisten tai viime hädässä vaikka otsaharjansa takana piilotteleva Peikko on hieman arka, mutta ennen kaikkea ujo. Uudet asiat sekä erityisesti uudet tuttavuudet, niin kaksi- kuin nelijalkaiset, saavat raudikon varautuneeksi, epäluuloiseksi. Se pälyilee harjansa takaa, tarkkailee kauempaa, ottaa aikansa ennen lähestymistä. Tästä syystä tutustuminen ottaa aikansa, samaten kaikkeen uuteen tottuminen. Peikko on kuitenkin kiltti, lempeä hevonen, joka johonkin (tai johonkuhun) totuttuaan on hyvinkin rento sekä luottavainen.

Aluksi miltei kaikki hoitotoimenpiteet jännittivät NIMEÄ. Se suhtautui jo riimuun sekä loimeen suurella epäluuloisuudella (mokoma kangassäkkihän meinasi syödä pienen suomenhevosraasun!!), kengityksestä, klippauksesta, raspauksesta ja pesukarsinasta nyt puhumattakaan. Pesukarsinassa kamaluus oli tietenkin kaivo, virtaavan veden ääni. Tamman kanssa otettiin hyvin rauhallisesti ja hitaasti, vielä korostuneemmin kuin muiden hevosten kanssa. Vähitellen Peikon luotto niin sitä käsitteleviin ihmisiin kuin kaikkiin käsittelytilanteisiin kaikkine työvälineineen, eikä se klippauskonekaan enää aiheuta edes pientä puhinaa. Olen kyllä varma, että mikäli Peikko koskaan tarvitsee silmätippoja tai jotain muuta uutta (lääketieteellistä) hoitoa, opetteleminen on taas hirmu jännä ja paha paikka. Lähinnä Peikolle.
Oudon ihmisen seurassa tamma jännittää ja jännittyy, säpsyy vähän kaikkea, pälyilee ympärilleen eikä osaa rentoutua. Tutun ihmisen kanssa raudikko vaikuttaa aivan eri hevoselta seistessään rennon luottavaisena paikoillaan katsellen rauhallisena ympärilleen hermostuneen pälyilemisen sijaan. Sama näkyy tietenkin myös talutettaessa sekä lastaustilanteissa; tutun ihmisen kanssa Peikko kävelee minne pyydetään, oudon ihmisen kanssa se joko hidastelee tai kiihdyttelee eikä välttämättä ota askeltakaan lastaussillalle. Yllättävät äänet ja tapahtumat saavat NIMEN säpsymään, ottamaan sivuaskelia ja ihan sivuloikkiakin hyvin herkästi, vaikka riimunnarua pitelisi kuinka tuttu, tamman luottamuksen voittanut ihminen.

Metsässä asustaa kaikkea kauheaa, terveisin Peikko. En usko tammani koskaan oppivan nauttimaan maastoilusta edes (isossa) porukassa, saati yksinään. Maneesissa sekä kentällä Peikko on paljon rauhallisempi. Mikäli tallialueen välittömässä läheisyydessä on niittyä tai peltoa, sellainen vielä menee; ilmeisesti näköyhteys tuttuihin rakennuksiin luo turvallisuuden tunteen. Ainakin Peikko tietää, minne juosta karkuun sapelihammastiikereiden sun muiden äärettömän todennäköisten uhkien kutitellessa kintereitä.
Peikko pystyy rentoutumaan niin kotona kuin vieraissa paikoissa, jälkimmäisissä tosin menee tovi tamman ihmetellessä paikkoja sekä ennen kaikkea muita hevosia. Ihmetystä aiheuttavat myös vähänkään perusjohteita prameammat esteet, isot kukka-asetelmat sentään eivät saa tamman silmiä ja sieraimia laajenemaan.

Tammani on vähän etupainoinen, kuitenkin helposti parempaan ryhtiin ja muotoon ratsastettava, erittäin yritteliäs ja nöyrä hevonen. Uuden ratsastajan kanssa kaikki on tietenkin hitaampaa ja vaikeampaa Peikon ujostellessa ja arastellessa. Tutun ihmisen kanssa raudikko, sallittakoon kliseinen ilmaus, puhkeaa kukkaan. Olemuksen rentoutuessa ja liikeradan vapautuessa hieman nykivän jännittämisen alta Peikko liikkuu melko näppärästi, vaikkei se lennokasliikkeisin rotunsa edustaja olekaan. Tasainen, nopea ja ketterä kylläkin, laukassa on todella pitkä askel ja säätövaraa. Kunhan esteet vain eivät ole turhan jännittäviä, Peikko menee kaikesta yli ja kykenee sellaisiin kurveihin ja tiukkoihin lähestymisiin, että poni ponikuskikin vähän vihertyy kateudesta. Kouluradoilla Peikko on ennemmin tasaisen varma sekä sympaattinen, hevonen joka voittaa yleisön puolelleen miltei välittömästi (myös jännittäessään, vielä enemmän silloin). Arastellessaankin Peikko yrittää parhaansa, se haluaa olla mieliksi sekä tehdä kaiken siltä pyydetyn minkä se ikinä osaa.

© Lissu T.

• Suku
• Kilpailut
• Päiväkirja