- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Päiväkirja

29. tammikuuta 2018: Kaikkihetitännemullenyt-nainen hevoskaupoilla
"Meillehän ei yhtään hevosta lisää tule", totesi Tuukka eräänä näin Etelä-Suomen vähälumisena talvipäivänä esitellessäni miehelle ehkä maailman söpöintä suomenhevosvarsaa. Eivät auttaneet järkipuhe taikka anelu, meille ei kuulemma yhtään hevosta lisää tulisi. Tiedostinhan minäkin sen, että tallista ei löytynyt edes puolikasta tyhjää karsinaa ja varsapihattokin oli täynnä murrosikäisiä oreja, mutta Vilmu oli saatava. Tästä kaikesta huolimatta eräänä päivänä Tuukan lähtiessä Stadiin hoitamaan oman yrityksensä työasioita, minä kiinnitin autonromuni perään trailerin ja suuntasin sen keulan kohti Varsinais-Suomea ja Tuiskulan tallia. Olin haikein mielin myynyt omakasvattini Syrjän Tohvelieläimen, ja tämän tamman karsina oli vapautunut kuin tilauksesta Vilmua varten. En ollut kertonut suunnitelmistani Tuukalle, mies pitäisi sen perinteisen "No mutta ne varsat eivät tuo rahaa pöytään" -puheensa asiasta kuullessaan, mutta pakkohan minun oli ottaa tilaisuudesta kaksin käsin kiinni ja hakea yksi Tuiskulan viimeisistä suomenhevoskasvateista kotiin.

Kaupat Vilmusta sujuivat felissan kanssa sutjakasti, nainen tiesi minut entuudestaan, eikä kuulemma ollut unohtanut kaikkihetitännemullenyt-asennettani. Vilmu oli oikein mukava ja helppo tamma näin lyhyen tuttavuuden perusteella, parin Tuiskulassa vietetyn tunnin jälkeen vasta vieroitettu varsa asteli varmasti traileriin ilman showta. Parin tunnin kotimatkalla kyyläsin trailerikameraa niin tiviiseen tahtiin, että tarkkaavaisuuteni liikenteen sujumista kohtaan kärsi, mutta pääsimme turvallisesti perille Syrjään.

Tallinpihalla vastassa olleen Tuukan ilme ei tiennyt hyvää, mutta onneksi mies piteli molemmissa käsissään hevosia eikä näiden korvaan viitsinyt alkaa raivoamaan.
"Mun rahat, mun hevonen", (vaikka ne olivatkin yhteisomistuksessa olevan tallin rahoja) totesin miehelle, joka jäi katsomaan perääni murhaavasti taluttaessani Vilmua kohti tallia. Nuori tamma katseli uteliaana ympäristöään, se ei tuntunut stressaantuvan vieraasta ympäristöstä. Karsinaansa päästyään se suuntasi ensimmäisenä pienelle heinäkasalle, joka siellä oli valmiina. Ei neidillä näyttänyt kotiutumisongelmia olevan, hymyilin tyytyväisenä. Vaihdoin totisemman ilmeen naamalleni ja valmistauduin kohtaamaan ärsyyntyneen miehekkeeni. Tästä huolimatta en pystynyt pyyhkimään hymyä kokonaan pois kasvoiltani, vaan pieni hymynkare jäi huulilleni, ihan vain ärsyttämään Tuukkaa entisestään. Ehkä mies siitä leppyisi, sehän valitti koko ajan kun kaikki hevosemme olivat ihan sekaisin, niin Vilmu vaikutti ihan fiksulta tapaukselta.

26. toukokuuta 2019: Lissu T:n kouluvalmennus
"Huomaat varmasti itsekin, miten siirtymisharjoitukset aktivoivat Vilmun takaosaa ja muutenkin herättelivät sen moottoria? Sinunkin pitää ratsastaa jokainen askel, ei vain joka toista – miksi ihmeessä hevonen tekisi töitä, jos ratsastajakin laiskottelee? Seuraavaksi lisättyä ravia lävistäjällä, suunta vaihtuu joka kerta."
Katselin kriittisin silmin Syrjän kentällä ravaavaa ratsukkoa. Kyllähän minä Ellun tiesin, oikeinkin hyvin, ja tasan tarkkaan tiesin, että tämä nainen osasi ratsastaa! Ratsukin oli minulle tuttu, enemmän näyttelypuolelta, mutta olin minä raudikon nähnyt ratsastuskilpailuiden palkintojenjaossakin.
"Ja ne kulmat! Ratsastat syvälle, kunnolla, joka kulman läpi, ei edes puolikasta askelta oikomista. Tänään on ihan natsikuri", naurahdin, ja Ellun mahdollinen vastaus hukkui tuulenpuuskan mukaan.

Vilmu oli kunnolla vertynyt, ottanut takaosan mukaan ja löytänyt ryhtinsä. Ellun ratsastaessa lisättyä ravia lävistäjä toisensa perään nyökkäilin hyväksyvästi; suora, siisti lävistäjä ilman kiemurtelua, Vilmu liikkui koko kropallaan eikä askelpituudessa, muodossa tai missään muussakaan ollut moitteen sijaa. Eikä niissä kulmissakaan.
"Jes, tätä minä haluan nähdä! Hyvä, pehmeä ja vakaa käsi, pohje tukee. Jatka vain uralla harjoitusravia, pitkillä sivuilla pohkeenväistöä uralta pois ja takaisin. Käytännössä yksi loiva pohkeenväistökaari. Pidä takaosa mukana, se ei saa laahata askeltakaan." Ellu kyllä tiesi, mitä teki, ja Vilmu oli osaava hevonen; pohkeenväistön kaltainen simppeli tehtävä sujui juuri sillä varmalla rutiinilla kuin sopi olettaakin. Eikä se takaosa tosiaankaan laahannut.

"Kävelkää pieni hetki vapain ohjin. Seuraavaksi saatte tehdä vähän pysähdyksiä ja peruutuksia, ihan uraa myöten. Harjoitusravia, jokaisen sivun puolivälissä pysähdys, neljän askeleen peruutus ja takaisin harjoitusraviin. Tästä jatketaan laukkatehtäviin, teetän yksi tai kaksi eri tehtävää. Teillä on kyllä kaikki palikat kohdillaan, treeni on selkeästi tuottanut tulosta. Kunhan vain malttaisit ratsastaa kunnolla alusta asti!"
Pikku välikäynneistä ratsukko jatkoi ravitehtävään. Ensimmäinen pysähdys – peruutus -pätkä oli aavistuksen kiireinen ja nykivä, ravi nousi hätäisesti ja sen tahti tasoittui vasta muutaman askeleen jälkeen.
"Ihan rauhassa, ei tässä kiire ole. Seuraavalla sivulla rauhallisemmin." Kertahaparointi riitti; vaikka Ellua selvästikin harmitti äskeinen pannukakku, nainen malttoi mielensä, ei kiirehtinyt itse tai hoputtanut Vilmua. Pysähdys oli siisti, peruutus sujuva ja suora, harjoitusravi nousi nätisti.

Muutamien toistojen jälkeen pyysin vielä loivia kaarevia uria pitkiä sivuja myötäillein vastalaukassa. Vilmun laukka oli komeaa katseltavaa, vastalaukka nousi yhtä helposti kuin myötälaukkakin. Ratsukko esitti loivat kaaret hyvässä ryhdissä ja tempossa, eikä minulla ollut mitään napistavaa.
"Siirry vain harjoituslaukkaan, anna Vilmun vähän hömppälaukata lyhyemmin ohjin ennen kuin alat loppuverrytellä. Teistä näkee, että yhteisiä kilometrejä on takana, ja pelkästään hyvässä mielessä! Kehu tammaasi, sinulla on hieno, yritteliäs hevonen, kunhan vain itsekin muistat yrittää matkustamisen sijaan. Ratsastat melko hyvässä ryhdissä, jalkasi pysyy paikoillaan, varpaat tosin sojottivat välillä mihin sattuu, mutta korjasit hyvin."

30. toukokuuta 2019: Eevan kanssa koulua
Avasin karsinan oven. Vilmu seisoa nökötti siellä tavalliseen tapaan paikoillaan elettäkään tekemättä. Taputin hevosta ja aloin harjaamaan sitä. Vilmu seurasi toimiani rauhallisena oikeastaan piittaamatta mistään tekemisistäni. Se toki oli hyvä, mutta soisin kavioiden putsaamisessa edes pientä reaktiota hevoselta. Jonkun aikaa tuohuiltuani aloin varustamaan Vilmua. Yritin herätellä sitä maan tasalle juttelemalla mukavia ja selostamalla tekemisiäni. Taisinpa jäädä silti kakkoseksi huomion saamisessa.

Verryttelin kentällä noin vartin käynnissä ja ravissa. Vilmu tuntui ihan hyvältä, kun minulla oli pitkä raippa takajalkoja huomauttelemassa. Työstin asetuksia ja suoristuksia vuoron perään ja pian Vilmu alkoi antautumaan tahdolleni. Tuon jälkeen verryttelin vielä laukassa. Nostin laukan aina pohkeenväistön kautta ja Vilmu esittelikin jo ihan hyviä nostoja. Päätin keskittyä pohkeenväistöihin. Laukkatyöskentelyn jälkeen aloitin keksimäni tehtävän ensin käynnissä siten, että kentän pitkillä sivuilla tein lyhyitä väistöpätkiä keskustaa kohti ja takaisin uralle. Vilmu ei aluksi oikein syttynyt ajatukselle, joten sain työstää sitä ihan kunnolla. Ettei hevonen nukahtaisi ihan pystyyn, tein vielä ravivoltit lyhyille sivuille. Kun Vilmu alkoi vihdoin käyttämään itse jalkojansa, aloin työstämään väistöjä ravissa. Vei oman aikansa ennen kuin Vilmu edes ravasi kunnolla ja pyörinkin volteilla aika kauan ja kokosin hevosta. Vaikka yritin kaikenlaisia tehokeinoja, Vilmun takajalat eivät muistaneet olemassaoloaan. Päätin työstää laukkaa ympyrällä. Jospa se siitä vähän vielä aktivoituisi. Aika kului nopeampaa kuin tajusin ja pian huomasin ratsastaneeni lähemmäs puolitoista tuntia. Aloitin loppuverryttelyt ja annoin Vilmulle vähän pidempää ohjaa. Juuri, kun työskentely oli alkanut sujumaan edes vähän, hevonen lösähti tavanomaiseen olemukseensa takaisin. Silitin sitä kaulalle. Olimme kumpikin tsempanneet tänään hyvin.