- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Näyttelymenestys

- Päiväkirja

18. helmikuuta 2017: Julia Luodin kouluvalmennus
Pienhevosratsukko valtasi maneesin hyväntuulisuudellaan astellessaan sisään. Nuhikseksi kutsuttu suomenhevonen tervehti minua tuuppauksella, ennenkuin malttoi lähtä kiertämään uraa. Oriin askellus oli alkuun hieman laiskansorttista, mutta ympyröiden pyörittely ja asetukset saivat piensuokkiin vähän vauhtia.

Hitaasti lämpenevä Nuhis sai ohjeistuksellani tehdä tänään reilut alkuverryttelyt. Ravissa tehtiin loivaa kiemurauraa sekä pohkeenväistöjä. Väistöt meinasivat aluksi mennä pelkäksi kaahotukseksi, mutta kun ratsastaja istui syvemmälle satulaan ja tuki ohjalla väistättäviä apuja, astui pikkuorii nätisti ristiin. Lävistäjällä suunnanvaihdon jälkeen tehtiin samoja liikkeitä myös toiseenkin suuntaan, joissa ilmeni hieman enemmän ongelmia. “Parempi tuki ulko-ohjalle!” Muistutin välillä Nuhiksen ratsastajaa, joka sai pikkuhiljaa oriin taipumaan nättiin työskentelymuotoon.

Välikäyntien jälkeen siirryttiin varsinaiseen päivän tehtävään, eli avo- ja sulkutaivutuksiin. Toisella pitkällä sivulla tehtiin 3 avotaivutusta, ja toisella 3 sulkutaivutusta. Rautiaan pärskähdeltyä tovin, sai Miivi alkaa kokoamaan Nuhista. Se oli nähtäväst ratsukolle helppoa, joten pystyimme pikimiten siirtymään aiheeseen. Käyntivauhdissa liinaharja toimi moitteettomasti, tosin vaati hieman muistin kaivelua, miten ne taivutukset nyt menivätkään. Sulkutaivutuksissa ohjeistin ratsastajaa pitämään ulkopohkeen lähempänä kylkeä, jotta takapää ei karkaisi. Kunhan orii pääsi vauhtiin, pystyimme siirtymään tehtävässämme harjoitusraviin. Piirtopää häsläsi ravissa odotettua enemmän, joten käskin alkuun vain ravaamaan etupää taivutettuna. Kunhan oppi alkoi mennä perille, saatiin nähdä myös ravisulkuja. Viimeisenä muttei vähäisenä tehtiin niitä vielä lävistäjälinjalla, joissa Nuhis oli taitava!

Hyvien treenien kunniaksi annoin ratsukon laukata rentoa laukkaa muutaman kierroksen, johon annoin vinkkejä Miivin istuntaan ja rennompaan liikkeeseen. Muutamalla lantion asennon siirrolla laukka korjaantui rennommaksi ja ratsukon yhteistyö vaikutti saumattomalta. Ravihumputtelujen jälkeen ratsukko päätti lähteä maastoon vilvoittelemaan, joten kiitin valmennettaviani.

2. maaliskuuta 2017: Veera Ruusulan valjakkovalmennus
Asetin mikrofonikuulokkeen paremmin ja katselin silmätarkkana Miivin ja tämän pikkuruisen suomenhevosorin Nuhiksen menoa lumisella pellolla. Nainen sai verrytellä valjakon itsenäisesti ja minä puntaroin mitä lähtisimme tämänkertaisessa valmennuksessa työstämään. Miivi oli kertonut orin oleman hieman hidas, mutta erittäin nöyrä ajettava, jonka vaikeudet näkyivät aina alussa. Panin merkille, kun valjakko ajoi ohitseni, että Nuhis oli tänään juuri sellainen miksi omistaja oli sitä kuvannut. ”Teeppäs sen Nuhiksen kanssa nopeita siirtymiä käynnin, ravin ja jopa pysähdyksien välillä. Muutama askel haluttua tempoa ja sitten vaihto.”, huikkasin mikrofonikuulokkeeseen ja sain miiviltä myötävän vastauksen nappikuulokkeeseen.

Lähdimme työstämään tätä temponvaihtelua hieman pidemmälle ja valjakko sai samalla tehdä kääntäviä harjoituksia. Vauhdin kasvaessa laukkaan, lumi vain pöllysi Nuhiksen kavioista ja valjakkokärrien renkaista. Pelto oli kumminkin hyvin aurattu, joten siinä uskalsi tehdä hieman tiukempiakin käännöksiä, ja parivaljakko pääsikin tekemään ravissa nopeatempoista kahdeksikkotehtävää. Alkutunnin temponvaihtelut olivat tehneet orille hyvää ja nyt se asteli reippaasti ja määrätietoisesti eteenpäin. Annoin kumminkin kokoajan pieniä korjausvinkkejä valjakon menoon. Muutaman kerran kierrettävät keilat kellahtivat kumoon ja kävin niitä nostelemassa takaisin pystyyn. Tämänkin alkoi jäämään pois, kun Nuhis sai sen hyvän vaihteenpäälle, ja valjakon menoa olikin todella hyvä katsoa loppu valmennuksesta. ”Sehän on oikein näppärän näköinen peli. Hyvä ja pitkäalkuverryttely taitaa olla ainoa tie sen kanssa hyvään suoritukseen, mutta olihan sen menoa ilo seurata tuosta lopputunnista.”, huikkasin miiville iloisena ja lähdimme vielä tekemään rennot loppukäynnit lumiselle metsätielle.

22. maaliskuuta 2017: Parivaljakko liikenteessä
Tänään valjastin kärryjen eteen yhden luottoparivaljakoistani, valjakkokentillä mainetta ja mammonaa niittäneen vuonohevosherran Brynhild Bifrostin ja orin aisaparin, suomenpienhevosori Tuulenpesän Nuhanenän. Parivaljakko ei ehkä ollut se kaikista tyypillisin, jota valjakkokentillä nähtiin, mutta suomalainen ja norjalainen olivat tulleet aina hyvin toimeen, ne olivat kasvaneet yhteen aina varsalaitumilta saakka. Niiden koon ja samanmittaisten askelten mahdollistaessa parivaljakkoajon, olin hyödyntänyt tilanteen heti, harvoin pääsi näkemään yhtä hyvin toimivia parivaljakoita millään tasolla.

Ponikokoiset hevoset eivät pettäneet minua tänäänkään. Kävimme läpi vaativan tason kouluohjelman, joka meni paremmin kuin olin odottanut. Nuhis ja Briiffi pelasivat hyvin yhteen, ja molemmat tuntuivat ylittävän itsensä, en ollut koskaan saanut ajaa niitä niin, että ne olisivat kulkeneet yhtä rennosti, kuuliaisesti ja synkronoidusti kuin tänään. Kuskin penkillä oli helppo istua.

23. heinäkuuta 2017: Illan kärrylenkki, kuskina Sani
Olin ollut valmentamassa Syrjän ratsutallilla muutamaa ratsukkoa ja hyvin menneen päivän päätteeksi Miivi oli pyytänyt minut mukaan leppoisalle kärryttelylenkille. Olin saanut ajattevaksi suloisen piekkarisuokin Nuhanenän. Pojan harjaminen oli todella rentouttavaa puuhaa. Melkein teki mieli jäädä vain halimaan oria koko loppuillaksi. En ollut pitkään aikaan valjastanut hevosta, joten jouduin hetken pohtimaan valjaiden kanssa. Mahavyön laitoinkin vahingossa väärään solkeen, mutta onneksi tajusin virheeni ennen kuin ehdin taluttaa Nuhiksen pihalle. Miivi oli laittanut jo kärryt oman hevosensa perään, joten hän auttoi minua meidän kärryjen kanssa. Pian olimmekin molemmat valmiita lähtemään matkaan.

Aurinko oli jo alkanut laskea ja oli aivan tyyntä sekä hiljaista. Täydellinen hetki siis kärrylenkille. Köpöttelimme ensin pois tallin pihapiiristä. Nuhis tuntui oikein nuokkuvan edellä menevän hännässä kiinni. Se ei paljoa ympäröivästä maailmasta välittänyt. Pian saavuimme suoralle hiekkatielle, jota pitkin lähdimme ravaamaan. Nuhiksen kanssa oli oikein mukava mennä, se ei turhia hoppuilut vaan löntysteli omaan tahtiinsa toisen perässä. Suoran jälkeen meidän piti siirtää hevoset käyntiin, sillä tulimme kapealle metsätielle. Se oli melko pitkän ruohon peitossa, mutta pääsimme siitä kuitenkin hyvin kärryjen kanssa. Nuhis yllätti minut toden teolla, sillä se ei yrittänyt kertaakaan syödä. Meidän oman tallin hevosia sai aina olla kiskomassa kaikenmaailman puskista.

Metsä pätkän jälkeen saavuimme taas pitkälle suoralle tielle, jolla päästelimme oikein kunnolla laukkaa. Nyt Nuhiskin vähän innostui, muttei kuitenkaan ollut missään vaiheessa lähdössä pois kontrollista. Edellä menevä otti kuitenkin kierroksia vähän enemmän, ja väliimme kasvoikin kunnon hajurako. Laukkapätkän jälkeen menimme vielä hetken leppoisaa ravia, jonka jälkeen aloimmekin kävellä loppukäyntejä. Nuhis taas vaipui omiin haavemaailmoihinsa, eikä edes hätkähtänyt, vaikka edellä menevä säikähti ojasta lentävää lintuparvea. Tallin pihaan saavuttuamme otin kärryt taas pois ja vein ne katokseen, jonka jälkeen talutin orin takaisin tallin. Harjasin pojan oikein antaumuksella. Se nuokkui niin tyytyväisen oloisena. Suukoteltuani ja halittuani Nuhista tarpeeksi olikin aika jättää sille hyvästit. Tallilta en kuitenkaan vielä lähtenyt, sillä miivi oli luvannut tarjota minulle vielä illallisen.

2. kesäkuuta 2018: Penelopeia mastoilemassa
Saavuin Syrjän Ratsutallin pihaan hieman ennen kahtatoista. Tallin omistaja oli pyytänyt minua liikuttamaan yhden suomenhevosensa, Nuhis nimisen piekkariorin. Koska sää oli mitä mainioin ja aurinko paistoi paahtavana taivaalla, arvelin että nyt olisi mitä mainioin hetki tehdä oikein pitkä ja rentouttava maastolenkki. Tallin omistaja oli myös minulle jo etukäteen kertonut, että Nuhis on mitä mainioin luottoratsu, jonka kanssa onnistuu maastoilukin mainiosti. Ori köllötteli tarhassaan makuuasennossa, kun saavuin sitä noutamaan. Nähdessään lähestyvän ihmisen se nousikin ylös, ja tuli heti tutkailemaan mahtaisiko taskunpohjistani löytyä namipaloja. Tallissa harjasin orin perusteellisesti, ja ennen satulointia tarjosin sille myös sangollisen raikasta vettä, sillä lämpötila hätyytteli hellelukemia. Nuhis osoittautuikin hoitohetken aikana varsin ihastuttavaksi kaveriksi. Se oli kovin seurallinen tapaus, eikä lainkaan kiukutellut hoitotoimenpiteiden aikana. Pian olin saanut myös varusteet orin selkään, joten suuntasimmekin saman tien ulos.

Nousin pikkuorin selkään tallipihalla, ja suuntasin kohti tallin omistajan neuvomaa lenkkipolkua. Syrjän ratsutallin maastot olivat kuulemani mukaan oikein mainiot, ja valinnanvaraa riitti. Nuhis oli myös ratsailta käsin oikea kullanmuru. Se ei ollut moksiskaan puskassa katkeilevista oksista, tai yhtäkkiä näkökenttään lentävistä linnuista. Ori liikkui letkeän reippaasti eteenpäin, ja tuntui nauttivan rentouttavasta metsässä samoilusta yhtä paljon kuin minäkin. Valitsemani maastolenkin varrelta löytyi myös houkutteleva laukkasuora, jonka rallittelimme Nuhiksen kanssa tukka hulmuten. Pikkuori oli mukavan innoissaan päästessään myös kaasuttelemaan, mutta rauhoittui spurttipätkän jälkeen nopeasti takaisin letkeään lönköttelymoodiin. Palasimme tallin pihaan noin puolentoista tunnin kuluttua. Nuhis oli saanut myös hieman hikoiltua, sen verran hiostava ilma ulkona alkoi jo olla. Siispä tallissa huuhtelin sen vielä kevyesti vedellä, ennen kuin vein orin takaisin tarhaansa nauttimaan kauniista kesäpäivästä. Nuhiksen kanssa oli ollut ilo toimia, ja kehuinkin sen maasta taivaisiin, kun tuon omistaja kyseli miten orin kanssa oli sujunut.