- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Näyttelymenestys

- Päiväkirja

10. tammikuuta 2018: Hevosshoppailua
"Ei meille kyllä mahdu yhtään hevosta lisää talliin, meillähän on kaikki karsinatkin täynnä!" olin todennut joku aika sitten. Tästä huolimatta talliimme oli nyt muuttamassa upea vähäpeltolainen ori, jonka isä tuli omasta tallistamme. Olin sattunut muilla asioilla Vähäpellon suunnalle, ja päätynyt ihastumaan nuoreen suomenhevosoriin. Hämmästykseni oli suuri, kun kuulin sen olevan meidän Urhomme varsa, ei sitä olisi ulkonäöltään tunnistanut orimme varsaksi. Ei Vähäpellon Urhea kuulemma varsinaisessa myynnissä ollut, mutta Vernan mukaan lähtisi kyllä kotiin kuin kotiin, kunhan hinnasta päästäisiin sopuun. Niin suurikokoinen, tulipunainen nuori ori lähti matkaani yllättäen. Hevoskauppoja ei pitäisi tehdä vartin sisällä siitä, kun on ensimmäisen kerran nähnyt hevosen, mutta näin pääsi käymään. Kotona Tuukka ei pitäisi tästä, mies jaksoi aina valittaa jok ikisestä hevoshankinnastani, eikä näin yllättäen tehty kauppa ihan reilun hintaisesta orista olisi poikkeus. Ja mistäköhän me Urhealle karsinan taikoisimme? Näin hokkiaikaan ei viitsisi sitä nuorisopihaton laumaankaan yrittää tutustuttaa.

17. helmikuuta 2018: mauran kouluvalmennus
Komea ja näyttävä suomenhevosori ravasi tarmokkaasti. "Tämä ori näyttää juuri siltä, ettei sen kanssa kannata ryhtyä minkäänlaiseen vetokilpailuun. Ratsastajalla äly, hevosella voima", Adalie naurahti orin nähdessään. Tunnin ensimmäiset käynti-ravi siirtymiset sujuivat Urholta oikein mallikkaasti, mutta raviin jäädessä se meinasi hieman lähteä valumaan ratsastajan kättä vasten. "Älä anna sen painaa käteen tuolla tavalla. Yritä päästää oma käsi olkapäästä asti ihan rennoksi ja istu sitä liikettä vasten."

Ravissa lähdettiin hakemaan siirtymisiä ravin sisällä kootumpaan raviin, josta takaisin työskentelyraviin. Raviin haettiin hieman passagemaisella ajatuksella kokoamista, jonka jälkeen ratsastettiin ulos. Adalie halusi selkeästi kokeilla mihin hyvinliikkuva suomenhevonen pystyy, ja laittoikin Tuukan tekemään useita nopeita siirtymisiä ravissa vaatien Tuukkaa kokoamaan oria lähes sen äärirajoille asti.

Laukassa Adalie halusi jatkaa Urhon kanssa samalla kokeilevaisella teemalla, ja pyysikin Tuukkaa ensin näyttämään tavallista työskentelylaukkaa. Koska Urhon laukka oli pyörivää ja laadukkaan oloista, testattiin hieman orin kokoamiskykyä laukassakin. "Ei vaadita siltä pitkiä pätkiä, ihan vain askel tai kaksi, jonka jälkeen ratsastat sen heti ulos." Adalie oli selkeästi vaikuttunut orin kokoamiskyvystä ollakseen noin raskasrakenteinen.

Loppukommentti valmentajalta: "Wow! Hienon kokoamiskyvyn omaava suomenhevosori, en tiennytkään, että suomenhevoset pystyvät omaavan tuollaista - tosin enhän niitä ole kovin paljoa nähnytkään. Omaa myös loistavan työmoraalin, kunhan muistaa, ettei ratsastajan kädet ole vetoa ja roikkumista varten."

25. heinäkuuta 2018: Crimis helteen keskellä
En tiedä johtuiko se pelkästään järkyttävästä helleaallosta vai olivatko Syrjän suomenhevoset vain kaikki niin leppoisia, mutta myös keskiviikon liikutettavani oli melkoinen nallekarhu. Ja se oli sentään ori. Komea punaraudikko esitti kyllä ensin kovinkin hienoa herraa seisoessaan pesarilla ryhdikkäänä, mutta heti kun vähän rapsuttelin sitä korvan takaa, oli se sulaa vahaa käsissäni. Mutta mikäs sen parempaa – kuka nyt jaksaisi tällä kelillä tapella hevosen kanssa? Hulluksihan siinä tulisi.

En tohtinut nousta edes selkään, koska olin puhki jo pelkästä helteestä. Niinpä puin raudikolle vain kapsonin ja talutin sen liina kerällä yhdessä kädessä ja juoksutuspiiska toisessa maneesiin. Luojan kiitos halli oli viileämpi kuin ulkoilma, jossa aurinko porotti kuin tropiikissa konsanaan. Urho asettui tottuneesti ympyrälle, kun annoin sille enemmän tilaa liinan päässä.

Joko viileys teki ihmeitä tai Urho oli työnarkomaani, sillä hetken rauhallisen kävelyn jälkeen oriin alkoi tulla ryhtiä ja liikettä kuin itsestään. Sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä eteenpäin tai edes nopeampaan askellajiin; Urho meni vain reippaasti eteenpäin, korvat silloin tällöin minuun kohti kääntyillen. Hidastavien apujen kanssa taas sai olla vähän napakampi, ja pariin kertaan Urho meinasi ryöstää käynnistä raviin tai ravista laukkaan. Ainakin sillä oli menohaluja, mikä oli positiivinen yllätys tässä kuumuudessa. Ja aika nopeasti se palasi ruotuun, kun vain hiukan korotti ääntään.

Vartin päästä talutin hionneen hevosen takaisin pesarille. Vesiletku sai orin pälyilemään, mutta viileä vesi oli siitä ihan yhtä ihanaa kuin minustakin (saatoin vähän kastua itsekin, tarkoituksella tai ei..)