Heja Sverige!
Vårt stallet ligger i Skåne, Sverige. Vi har ponnyerna från många födor och... Men nej! Vi talar inte svenska här! Suomeahan me täällä Skånessa praattaamme, olisi liian iso työ yrittää mongertaa sitä murretta. Sen ymmärtäminenkin on niin iso homma, että puhumista on turha edes yrittää. Puhu suomea tai hanki tulkki! Se voisi oikeastaan olla mottomme. Mehän pidämme täällä niin perisuomalaista brittiponitallia kuin voimme. Karjalanpaistia pöytään ja siniristilippu liehmumaan!
Älä ikinä jätä perinnöksi hevostilaa.
Siitä voi tulla vuosisadan perintöriita. Tai ainakin perinteinen Suomi vs. Ruotsi -matsi. Jossa panokset ja voitonhimo ovat vielä suuremmat kuin lätkän MM-kisojen finaalissa.
Onneksi meillä Avskildissa asia ei mennyt ihan niin pitkälle.
Avskildin tarina alkaa toisen maailmansodan ajoilta Kristianin ja Johannan isosedän joutuessa sotalapseksi Ruotsiin. Lauri, myöhemmin Lars Korhonen ei koskaan palannut Ruotsista, vaan sukulaisten yrityksistä löytää mies ja äidin kaivatessa poikaansa kotiin, jäi hän Ruotsiin.
Viisivuotiaana Ruotsiin joutuneen pojan suomenkielentaitokin unohtui ennen pitkää, eikä häntä erottanut syntyperäisestä ruotsalaisesta kuin sukunimen perusteella.
Parikymppisenä Larsiksi muuttunut Lauri opiskeli Tukholmassa oikeustieteitä. Köyhästä maatalosta tullut sotalapsi oli älykäs ja kunnianhimoinen, ja oli onnistunut kunnianhimollaan ja ahkeruudellaan raivaamaan itsensä köyhien maatilanpitäjien ottolapsesta menestyneeksi nuoreksi. Yhteydenpito ottovanhempiin väheni, he olisivat toivoneet suomalaispojasta maatalolle jatkajaa, mutta hän suuntasi kunnianhimoisemmille teille. Larsin ollessa 35 oli hänellä vaimo, kolme lasta ja oma asianajotoimisto.
Hän ei ollut pitänyt enää vuosiin yhteyttä ottovanhempiinsa. Silti hänen saadessaan kirjeen, jossa kerrottiin heidän kuolleen, koki Lars järkytyksen. Yhtäkkiä hän oli myös ränsistyvän maatilan ja kolmikymmenpäisen karjalauman omistaja. Miestä eivät lehmät kuitenkaan kiinnostaneet, hän myi lehmät teuraaksi, erotti tilan ainoan työntekijän ja ajoi koko paikan nurin. Vain ränsistyvä maatalo jäi muistuttamaan häntä pariskunnasta, joka oli kohdellut häntä kuin omaa lastaan.
Vanhetessaan mies lähti suunnittelemaan testamenttiään. Vaimo ja lapset olisivat toki ensisijaiset perijät, mutta ränsistynyttä, arvotonta maatilaa hän ei halunnut heidän taakakseen antaa.
Saatat luulla tätä Ruotsiksi. Mutta ponit on brittejä ja myö suomalaisia!
Pieni perintötilamme sijaitsee noin 30 kilometriä Malmöstä sisämaahan päin, lähellä Malmön lentokenttää. Hevillä et erota, ollaanko Suomessa vai Ruotsissa - kyllä ne pellot ja metsä ihan samalta näyttävät siellä länsinaapurinkin puolella.Peltoja meillä sitten onkin ja paljon. Kaikki ponimme ovat näes pihattoponeja, eivätkä laumamme ole ihan pieniä. Sisältä meiltä löytyy kokonaiset kaksi karsinaa, vaikka pilttuita, joissa osa poneista voi toki myös yöpyä, on parikymmentä. Yksi karsina Kristianin silmäterälle, hullulle puoliveriorille ja toinen sairastapauksille. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että haluaisimme pitää ponimme mahdollisimman luonnollisissa oloissa, vaan siitä, että pihatot ovat huomattavasti helpompi ratkaisu työntekijöille. Se vain on huomattavasti helpompaa siivota koko iso pihatto kerralla, lopettaa ponien tarhausaikojen pohtiminen ja ruokkiaikseen ponit kärrätä pihaton luo aina uusi pyöröpaali sitä mukaa kun vanha loppuu.
Kenttä meiltä löytyy, mutta koolla sitä ei ole pilattu. Estekalustokin on, vaikka esteitä ei kannata lyhyiden ja huterien tolppien takia juuri yli viisikymppisiksi nostaakaan. Pienet esteet näyttävät kuitenkin ihan kivalta, varsinkin jos satut löytämään puomeja joista maali ei ole kulunut täysin pois - puomit olivat söpön pastellivärisiä. Maneesia meiltä ei löydy, eikä siis kannata etsiäkään. Paikan ollessa entinen maatila löytyisi meiltä kyllä maapohjainen, kenttäämme reippaasti isompi tyhjä konehalli, mutta ainakaan vielä sitä ei ole maneesiksi muutettu - sen verran kalliiksi se huonosa rahatilanteessa kitkuttavalle ponitallille tulisi.
Lähimaneesille ei kuitenkaan ole ihan kamalan pitkä matka, runsaan kilometrin reissu on sopiva verryttelyksi. Maneesilla kuitenkaan ei juuri ponien kanssa käydä, vain Krisu on maneesin aktiivikävijöitä, tällä sama syy kuin oman maneesin puutteella. Maastot ovat "ihan kivat", lukemattomia metsäteitä ja polkuja. Reitit voi suunnitella oman mielensä mukaan, joskus käydä pitkillä vaelluksilla ja joskus tyytyä parinkymmenen minuutin loppukäyntimaastoihin. Eräältä pellolta löytyy myös kasa pienen pieniä maastoesteitä, joita on mukava hypätä mielen virkistykseksi. Samalta pellolta lähtee myös viiden kilometrin lenkki, jonka varrelta löytyy isompia, jopa yli metrisiksi kohoavia maastoesteitä, joita tietojemme kukaan muun kuin Krisu ei ole koskaan hypännyt.
Me ei sitten kannateta Tre Kronoria. Ees Krisu.
Kuuntele mielummin Maamme-laulua ja älä puhu lätkästä, ainakaan jos et kannata Leijonia ja jumaloi Teemu Selännettä. Ja vaikka suomalainen futis onkin paskaa, jumaloi sitä.
Johanna on boss.
Pääpiruna tallilla huitelee kolmekymppinen Johanna Korhonen. Nainen saattaa vaikuttaa aluksi pelottavalta, mutta kulissit karisevat nopeasti. Johanna - Jossu - ei edes muista kuinka monta ponia omistaa, ja on aina pihalla tallin tapahtumista. Naisen hevoskokemus piiloutuukin usein hajamielisyyden taakse, ja hän on harvoin kärryillä siitä, mitä tallilla tapahtuu. Siitä huolimatta Jossu muistaa ilmiömäisesti kaikki kuulemansa juorut, ja kuulee kaiken, mitä tallilla puhutaan - hevosista viis kunhan kukaan ei kannusta Tre Kronoria tai kuolaa Henrik Ludqvistin perään. Tai pilkkaa suomalaista futista.
Suomessa syntynyt nainen on näyttänyt nukkuneen kaikki ruotsintunnit, eikä puhu sanaakaan ruotsia. Ruotsiin hän muutti isoäitinsä kuoltua perintötilalleen - jonka hän ikävä kyllä joutuu jakamaan serkkunsa Kristianin kanssa. Kaksoistutkintona hevosenhoitajaksi opiskellut nainen ei ole muutenkan kaikista oppinein tapaus, vaan tekee asiat niin kuin huvittaa.
Krisu on paras.
Mitä saadaan, kun ruotsinsuomalainen ja suomalainen perivät yhteisen hevostilan? Ei yhtään mitään hyvää. Sen todistavat Kristian ja Johanna.
Tukholman kalleimmilla alueilla kasvaneen Kristianin suomalainen äiti kuoli syöpään pojan ollessa vasta viisivuotias. Tällöin hänen ja Jossun yhteinen isoäiti muutti Ruotsiin huolehtimaan pojasta - ruotsalainen sijoittajaisä oli jatkuvasti töissä, eikä isoäiti halunnut pojan unohtavan täysin suomen kieltä. Suomea mies puhuukin ihan kiitettävästi, ja hyvä niin - hänen ruotsinsa on the true riikinruotsi potenssiin kymmenen, sitä on hankala harjaantumattoman ymmärtää.
Vasta 25-vuotias Kristian Bäckström oli Ruotsin lupaavimpia nuoria ratsastajia vielä kuusi vuotta sitten. Rikkaan sijoittaja-isän ostamat huippuhevoset ja paikka seuraavan vuoden World Cupiin näyttivät tekevän miehestä Ruotsin menestyneimmän kenttäratsastajan kautta aikojen. Ikävien sattumusten myötä urahaaveet kuitenikin kariutuivat. Kaksi hevosta hevosta meni rikki, samoin Kristianin toinen polvi, joka vihloo yhä aika ajoin - jos mies on ratsastanut päivässä liikaa pieniä suloisia ponejamme. Mies valmistui viime vuonna kandiksi Malmön yliopistosta ohjelmistosuunnittelun puolelta, mutta maisterin opinnot ovat jäässä - Jossun ponien jälkeen tilan toiselle perijälle ei jää juuri aikaa opiskella.Jos uskaltaa kysyä, saa mieheltä apua. Vaikka hän nyrpisteleekin nenäänsä poneille ja on kuin playboy konsanaan, auttaa hän mielellään. Mies päätyy usein myös maksamaan tallin laskut isänsä pohjattomista varoista. Jotain hyötyä siitäkin, että isä on yksi Skandinavian rikkaimmista, ja on todennut poikansa ansaitsevan käyttöoikeudet yhdelle hänen pohjattomista tileistään, muuten talli olisi Krisun yrityksistä huolimatta konkurssissa.
Miehen omistuksessa on tallin ainoa hevonen, puoliveriori XXX. Tähän oriin eivät muut koske, eivätkä edes yritä - Krisun isän hänelle seitsemän vuotta sitten puolivuotiaana ostama ori on seinähullu, ja aiheuttanutkin yhden ihmisen kuoleman. Krisun kanssa ori on kuitenkin kuin lammas. XXXstä pitikin tulla alunperin miehen huippukilpuri kenttäluokkiin, mutta sattuma päätti toisin. Niin orista tuli ehkä maailman laadukkain harrasteratsu, Krisunkin polvi alkoi olla edes jotenkin ratsastamista kestävässä kunnossa juuri orin tullessa ratsutusikään.
Vaikka miehellä on käytössään isänsä pohjattomat rahavarannot ja ne satunnaisesti Avskildista Jossun sekoilujen ja laskujen maksamisen jälkeen jäävät kruunut, työskentelee Krisu myös oman yrityksensä parissa, hänen yksin pyörittämänsä firma tekee lähinnä verkkosivustoja paikallisille pikkuyrityksille.