- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Ominaisuuspisteet

- Päiväkirja

10. joulukuuta 2017: Tervetuloa, Marianne!
Viime aikoina tallimme hevoskanta oli pysynyt melko tasaisena. Olimme joutuneet hyvästelemään muutaman vanhan hevosemme ja päästämään ne taivaslaitumille, mutta vastasyntyneet omat kasvattimme olivat estäneet hevoskantaa kutistumasta. Uusia hevosia en ollut viime aikoina ostanut yhtäkään, Tuukka oli mulkoillut minua niin pahasti pankkitilin saldoa katsellessaan, että en ollut viitsinyt lähteä kokeilemaan miehen kärsivällisyyden rajoja. Ja no, tiesinhän minäkin sen, että jos olisin ostanut jostain yhdenkin hevosen lisää, rahat eivät olisi riittäneet Terhin seuraavan kuun palkkaan eivätkä pian saapuvaan isoon kuivikekuormaan, juoksevista kuluista puhumattakaan.

Tämän takia olikin yllätys, kun muutama kuukausi myöhemmin Tuukka päästi suustaan sanat "Ostettaisko hevonen? Huvituksessa oli aika kivoja varsoja myynnissä, siellä ois yks estesukunen, jolla on aika kiva isälinja." Normaalisti Tuukalla ei ollut nenän työntämistä hevoshankintoihin, mies ei juuri Syrjän toimintaan osallistunut muualla kuin papereiden pyörittelyssä, mutta tällä kertaa mies oli tehnyt oikean löydön. Olin kaikesta huolimatta skeptinen, vastahan mies oli todennut, että tallin taloustilanteella ei osettaisi yhtään hevosta ennen kevättä. Kuulemma Huvin Marianneen meillä kuitenkin olisi varaa. Olimme vastikään myyneet hyvään hintaan erään kasvattimme, emme olleet suunnitelleet sen myymistä, muta saadessamme niin hyvän tarjouksen oli tamma lähtenyt uuteen kotiin. Kuulemma nämä rahat voitaisiin ihan hyvin käyttää uuden hevosen ostoon, ainakin jos eläisimme makaronilla loppuvuoden emmekä ostaisi tälle uudelle hevoselle varusteen varustetta.

Niin Marianne saapui talliimme. Nyt kolmivuotias tamma opettelee ratsun elämän alkeita lainasatula selässään ja palasista kootut suitset päässään. Onneksi se sattui Tuukan silmään, tamma on kyllä hintansa arvoinen. Jo nyt se on näyttänyt mahtavan ponnistuksensa irtohypytyksessä, enkä oikein malttaisi odottaa sitä, että pääsen hyppäämään sen selästä käsin. Tammalla on kuitenkin kasvu vielä reilusti kesken, joten otamme nyt rauhassa sen ratsukoulutuksen kanssa.

8. huhtikuuta 2018: Laiska hevonen kera Crimiksen
Siinä se tamma seistä möllötti, ja minä möllötin sen vieressä. Normaalisti mua olisi voinut ärsyttää hevonen, joka oli niin laiska, ettei sitä olisi kiinnostanut nostaa edes koipiaan kavionpuhdistuksen ajaksi. Nyt mä olin kuitenkin ihan umpiväsynyt ja koomassa, joten muakaan ei juuri kiinnostanut. Liikutuksesta oli kuitenkin sovittu hevosen omistajan kanssa jo ajat sitten, joten yhdet työpaikan illanistujaiset ja muutama ylimääräinen viinilasi eivät pistäneet mua perumaan sellaisia. Meillä meni varmaan sata vuotta päästä tallista maastopolulle, mutta sillä ei nyt ollut mitään väliä, koska en ollut sopinut tälle sunnuntaille yhtikäs mitään muuta. Aiemmin oli ollut ajatusta koulutreenistä, mutta nyt mietin, etten olisi varmaan täysissä elämän voimissakaan jaksanut vääntää tämän tamman kanssa aitojen sisäpuolella. Onneksi omistajalle riitti, että tamma liikkui, joten tässä sitä köpöteltiin metsässä hitaasti kuin vanhat mummot. Kevätaurinko lämmitti ihanasti mustan takin verhoamaa selkää. Tää oli just hyvä näin.

23. toukokuuta 2019: Liikuttajana Perho
Tarhan portille päästyäni en ollut enää niin varma aamuisesta päätöksestäni hankkia päivälle tekemistä. Olin ottanut yhteyttä suomenhevostallin omistavaan tuttuuni ja kysellyt josko pääsisi liikuttamaan välillä vieraitakin hevosia. Tuttuni oli ilomielin antanut minulle hieman puuhaa ja kertoi että voisin liikuttaa Marianne-nimisen tamman. Hän suositteli ajolenkkiä maastossa ja varoitti samalla, että kannattaisi varautua nappaamaan ajoraippa tallilta mukaan. Sain ohjeiksi ottaa kevyet ajovarusteet ja koppakärryt, maastossa ei kuulemma tarvinnut muuta.

Sain muutamalta tallityöntekijältä vinkin rapistella karkkipaperia taskussa koko matkan ajan tarhalta tallille, se kuulemma helpottaisi prosessia huomattavasti. Sain tamman portilta kiinni helposti ja muutama askel siitäkin eteenpäin, mutta tajuttuaan asian Mariannen kulku pysähtyi kuin seinään. Rapistelin paperia vapaalla kädelläni ja sainkin kuin sainkin tamman liikkumaan aina hoitopaikalle asti. Olin jo etukäteen käynyt siirtämässä kärryt nojaamaan hoitopaikan takaseinää vasten, jotta hevosen niiden väliin kiinnittäminen olisi helpompaa.

Varustaminen sujui pelottavan yksinkertaisesti Mariannen vain seisoessa paikoillaan. Pääsinkin siis nopeasti laskemaan kärryt seinältä ja kiinnittämään ne tamman valjaisiin. Sain hetken pohtia kiinnitystä, sillä se oli hieman erilainen kuin ravisiloissa, joihin olin tottunut. Lopulta pääsin kuitenkin irrottamaan Mariannen naruista ja taluttamaan sen pois hoitopaikalta. Suuntasin kulkumme ulos ja nappasin matkalta mukaan ajoraipan. Ulkopuolella kiipesin kärryille ja kehotin ääniavuin tammaa eteenpäin, tuloksetta. Napautin toisella ohjalla Mariannea lautasille ja sain tamman liikkeelle. Rauhallinen matkamme metsän siimekseen oli alkanut.

01. kesäkuuta 2019: Alkeisratsun virkaa toimittamassa
Marianne on ehdottomasti tallin laiskin hevonen, pohdin valitessani hevosta siskontytölleni talutusretkelle maastoon. Tamma oli niin passiivinen, että se ei jaksanut edes säikähtää mitään, joten se olisi luultavasti juuri oikea hevonen viisivuotiaan, muutaman kerran shetlanninponin selässä istuvan tytön ratsuksi. Ja niin Marianne olikin. Maastossa Anni-tyttö sai tehdä tamman selässä ihan mitä huvittaa, ja siitä huolimatta rautias tallusteli hitaassa ja verkkaisessa käynnissä eteenpäin, välittämättä maailman menosta ympärillään. Retki oli suorastaan laiskan hevosen unelma, Mariannen ei tarvinnut edes jaksaa siirtyä raviin missään vaiheessa lenkkiä, ja minun ainoa tehtäväni oli pitää Mariannen pää pois pusikoista ja vihreän ääreltä. Lenkin rauhallisesta tahdista ja melko lyhyestä kestosta huolimatta Anni lähes kiljui riemusta, ja lenkin jälkeen viisivuotiaalle meinasi tulla itku silmään. "Mä haluun vielä", tyttö kiukutteli äidilleen.

"Sä kävit jo lenkillä. Ellu-tädin hevonen ei jaksa käydä montaa kertaa lenkillä, koska sen pitää jaksaa mennä huomennakin lenkille", siskoni satuili tyttärelleen.
"No mutta hei, sähän voit tulla harjaamaaan vielä Mariannen!" päädyin piristämään siskontyttöäni. Olihan viisivuotias vielä lyhyt harjaamaan hevosta, mutta Marianne oli onneksi niin rauhallinen tapaus, että sen voisi lykätä seisomaan käytävälle ja Annin jakkaralle tamman viereen.
"Se pitää tehdä lenkin jälkeen, että Mariannella on hyvä olo, ja se tykkää siitä tosi paljon!" innostin Annia, joka tarttuikin hymyillen ojentamaani harjaämpäriin.

02. kesäkuuta 2019: Alkeisratsuna #2
"Mennään, mennään!" siskontyttöni Anni hyppi riemuissaan vierelläni. Siskoni olisi vierailemassa meillä muutaman päivän ajan, ja Anni oli päässyt eilen Mariannen selkään. Tyttö oli ollut aivan ihastunut laiskaan tammaan, ja halusi taas päästä kipuamaan sen selkään.
"Ota nyt ihan rauhassa, mennään kyllä ihan kohta", naureskelin tytölle. Olimme lähdössä hakemaan Mariannea laitumelta, jotta saisimme sen varustettua. Suomenhevonen oli hieman iso viisivuotiaalle, mutta eikö sitä sanottu, että jos huipulle halusi, piti hevosiin siirtyä mahdollisimman ajoissa?

Kun haimme Mariannen laitumelta, puhkui Anni innosta, hän sai ihan itse taluttaa hevosta! Itse ja itse, hymyilin, kävelin tamman toisella puolella ja pidin riimun poskiremmistä kiinni, muuten ahneen ja vasta laitumelle päässeen tamman tie olisi vienyt lähimmälle vihreältä vähääkään näyttävälle tupsaalle.
"Kato äiti, mä osaan ihan ite!" tyttö kailotti päästyämme takaisin hänen tallin pihassa seisoskelevan äitinsä luokse. Siskoni kehui tytärtään ja kehotti tätä jatkamaan matkaansa talliin. Tallissa kiinnitin Mariannen käytävälle, ja Anni tomerana tyttönä toi kysymättä tamman luokse harjaämpärin ja rupesi raahaamaan puista koroketta, jolta normaalisti noustiin hevosen selkään, tallin ovensuulta kohti Mariannea.
"Anna minä", kannoin korokkeen Mariannen luo. "Nyt voit sitten huolella harjata Mariannen sen puolen, niin minä hoidan tämän."

Onneksi Marianne oli samalla erittäin kiltti ja laiska hevonen, eikä se välittänyt ympärillään pyörivästä ja jakkaralle kiipeilevästä pikkutytöstä pätkääkään. Tamma nuokkui viileällä tallinkäytävällä, laidunelämä oli selkeästi rankkaa. Minä harjasin kaikessa rauhassa Mariannen toisen puolen, puhdistin tamman kaviot ja setvin vielä harjan sekä hännänkin siinä ajassa, jossa Anni putsasi Mariannen toisen kyljen. Ei tammassa olisi ollut puhdistettavaa oikeastaan, muutama harjanveto satulan alta ja se olisi ollut sillä selvä, mutta antoi Annin ottaa aikansa, nuoreen tyttöön oli selkeästi puraissut pahemman luokan hevoskärpänen.

Kun viimein Marianne oli varusteet päällä ja jalustimet säädetty viisivuotiaalle tarpeeksi lyhyiksi, olimme valmiita lähtemään lenkille. Turha Annin kaltaisen nuoren tytön kanssa olisi alkuun mitään talutushetkiä kentällä järjestää, maastoiltaisiin ensin ja haettaisiin tuntumaa touhuun, sitten sen jälkeen, kun hevonen oli niin hallussa, että tyttö pärjäisi ilman talutusta käynnissä, voisi siirtyä kentälle harjoittelemaan uusia asioita leikin kautta. Siihen Anni tarvitsisi kyllä jonkun muun hevosen kuin patalaiskan Mariannen, sillä tytön pienillä ja lyhyillä jaloilla ei meidän laiskatammalle onnistuttaisi pohkeita antamaan.

Anni suorastaan hihkui taas onnesta Mariannen selässä. Eilen olimme tehneet puolen tunnin lenkin metsäteillä, tänään suuntasin mäkisempien polkujen selkään. Äitikään ei saanut Annin mielestä lähteä lenkille mukaan, siskoni kuulemma pilaisi kaiken hauskan. Naureskelin tälle, mutta nyökkäsin Emmi-siskolleni rauhoittelevasti. Me kyllä pärjäisimme. Marianne ei tekisi yhtään mitään, tamma oli liian laiska edes säikähtääkseen. Se oli täydellinen ratsu viisivuotiaalle, palosammuttimen kokoiselle tytölle, joka oli vasta löytänyt todellisen rakkautensa hevosiin. Ei taitaisi Annista enää olla ratsastuskoulun talutustunnille, puistelin päätäni hymyillen.

Teimme mukavan, rauhallisen ja pitkän lenkin. Mäkisiä polkuja kulkiessamme kerroin, kuinka ylämäissä saisi ottaa harjasta kiinni ja nojata eteen, alamäissä taas taakse. Kauhukahvoja ei ollut tallista löytynyt, eikä meillä liiemmin alaturparemmejäkään harrastettu, mutta Mariannen paksu ja pörröinen harja ajoi hyvin asiansa pienelle tytölle. Anni näytti nauttivan siitä, kun hän sai upottaa kätensä tamman paksuun harjaan. Kun käännyimme poluille, jotka tyttö tunnisti samoiksi, joita pitkin olimme lähteneetkin lenkille, hänen ilmeensä synkkeni.
"Ellu-täti, eikö me voitaisi vielä mennä vähän? Mä en haluu lopettaa, tää on liian kivaa", aloitti tyttö valittamisen. Minä kokemattomana lapsi-ihmisenä menin hieman hämilleni, mitä tuohon pitäisi vastata?
"No, pääset sitten huomenna taas! Ja tänään voidaan käydä rapsuttelemassa illalla vielä varsoja", tarjosin tytölle hyvitystä tapahtuneesta.
"Varsoja! Ihan oikeastiko? Mennään heti!" unohtui ikävyys lenkin loppumisesta nopeasti.

Takaisin tallille päästyämme sainkin hoitaa Mariannen ihan yksin takaisin laidunvalmiuteen, Annia ei paljoa ötökkämyrkyn suihkiminen kiinnostanut, kun tyttö intoili äidilleen varsojen näkemisestä. Hymyilin pienen tytön innolle, ja kysyin häntä kuitenkin mukaani viemään Mariannen takaisin laitumelle. "Jos mä saan taas ihan ite", oli hänen vaatimuksensa, ja suostuin tähän. Tälläkään kertaa nuori tyttö ei huomannut kättäni, joka piti kiinni Mariannen riimusta hevosen toiselta puolelta.