- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Näyttelymenestys

- Päiväkirja

17. kesäkuuta 2018: ERJ-Cupiin valmistautumista
Voihan estekarkelot, kirosin mielessäni. En ollut hypännyt toviin Nikellä, mutta tuloksia sille piti saada laatuarvosteluita varten, ja orin vakinainen kisakuski, meille työharjoittelun kautta päätynyt Saara oli reissussa, joten minä jouduin hengittelemään muutamaan kertaan syvään ja ilmoittamaan meidät kilpailemaan metriseen luokkaan Kuuralehdon ERJ-Cupiin. Onneksi kilpailupäivä ei ollut vielä täällä; ehtisin ottaa ainakin yhden hyppykerran ennen kilpailuita. Tämän takia olinkin parhaillani varustamassa Nikkeä tallinkäytävällä. Suhteellisen pienikokoinen ori näytti aikamoiselta tukkajumalalta paksu otsaharja valloillaan, muun harjan olin nopeasti paketoinut ranskanletille, pitkä harja tuppasi tulemaan omalle naamalle hypätessä.

Niken selkään oli mukava kiivetä, mutta olisikohan se yhtä mukavaa vielä, kun ottaisimme esteet mukaan touhuun? Kentällä oli ollut valmiina vaihteleva kavalkadi erilaisia ja erikokoisia esteitä, ehkä pärjäisin niiden kanssa tänään. Ennen kilpailuja pitäisi ottaa vielä toinen hyppykerta, rakentaa ihan rata ja katsoa sen hyppääminen sellaiseen ajankohtaan, että joku olisi paikalla nostamassa puomeja.

Verryttely sujui varmasti. Nikke kuunteli hyvin apuja ja liikkui korvat hörössä ja reippaasti eteenpäin. Oli mukavaa, kun orilla oli motivaatiota ja palveluhalua, aina Nikellä ei sitä ollut. Ori osasi olla aikamoinen kusipää, jos nyt rehellisiä ollaan. Joskus sen ratsastamisesta ei tullut tasan mitään, kun se keskittyi kaikkeen muuhun paitsi ratsastajaansa. Onneksi tänään ei ollut sellainen päivä, siihen kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt - tänään olisi vielä kuusi muutakin hevosta ratsastettavana, ja ainakin yksi pihattokin pitäisi vielä saada tyhjennettyä kokonaan kuivikkeista.

Ensimmäiset hypyt saivat hymyn kasvoilleni. Ori lähti imemään hyvin esteille, lähestyimme ravissa, mutta innoissaan Nikke nosti pyytämättä esteen päältä laukan, joka lähti rullaamaan hyvin ilman sen kummempaa pyytämistä. Nikke tuntui olevan koko ajan hyvin kuulolla, se ei meinannut kaatua mutkissa liiaksi tai puskea lapa edellä kaarteesta ulos. Ratsastaminen tuntui melkein nautinnolta, vaikka olin ollut alkuun skeptinen. Miksiköhän en ratsastanut Nikellä enempää? Ratsastin laukkatehtäviä hyppyjen välissä, halusin ehtiä hypätä vielä toisen kerran ennen kilpailuita, joten tänään ei viitsinyt rasittaa oria liiaksi. Otimmekin suurimman osan hypyistä melko pienillä esteillä, mutta loppuun leiskautimme muutamaan kertaan okserin, jonka muistin rakentaneeni muutama päivä sitten ja mitanneeni metriseksi. Nikke ylitti senkin tyylipuhtaasti, ilman pienintäkään epäröinnin siementä, ja minäkin heiluin siellä selässä melko vakuuttavasti huomioiden sen, että en ollut hetkeen päässyt hyppäämään kunnolla muiden kiireiden takia, ja luottoestekuskimme Saara oli hoitanut hyppelöt muutaman tutun lähiseudulla asuvan tytön avustuksella.

Ratsastuksen jälkeen Nikke sai jäädä kylmäyssuojat jalassa karsinaan rouskuttelemaan väkirehuja siksi aikaa kun kävin metsästämässä laitumelta seuraavan uhrini sisälle. Aikaa kului aivan tolkuttomasti näin yksin hommia tehdessä, mutta tallinpidolla ei eletty niin herroiksi, että olisi ollut varaa palkata joku pelkästään hevosia hoitamaan, tai ainoan työntekijän kesäloman ajaksi jotakuta toista. Tuukkakin oli hoitamassa rikkinäisen laitumen aidan korjausta, miehestä ei olisi apukäsiksi tai hevosen selkään kiipeämään vielä muutamaan tuntiin.

11. toukokuuta 2018: Kamaluuksia kankien kanssa
Nikke ei koskaan ole kuulunut lempihevosiini, kuten kovin moni muukaan meidän hevosistamme. Ne ovat Elinan hevosia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, itseäni harva suomenhevonen jakaa kiinnostaa. Ei siis ole mitenkään Niken vika, että en siitä pidä. Jotenkin olin silti orin selkään päätynyt kiipeämään kun se oli valmiiksi varustettuna eteeni marssitettu. Käsissäni hypistelin tavallisen nivelohjan lisäksi kankiohjaa. Siitä olikin hetki, kun viimeksi olin kangilla ratsastanut, hymähdin. Nuorena minusta oli pitänyt tulla kouluratsastaja, mutta olinkin päätynyt hevostallin menoa kauhistelevaksi insinööriksi, jonka vapaa-aika kului tallin paperihommista huolehtimiseen ja satunnaisten hevosten ratsastamiseen.

Huokaisten tartuin kuitenkin tuumasta toimeen. Nimettömän ja keskisormen välistä kulkeva toinen ohja tuntui alkuun oudolta ja tuntuman ottaminen sillä vaikealta, mutta pian olin taas kärryillä siitä, mitä sillä pitikään tehdä. Siitä oli varmaan vuosi, tai jopa kaksi, kun viimeksi olin ratsastanut kankisuitsitulla hevosella. Nikeltä löytyi mukavaa herkkyyttä huomioiden sen, että ori oli suomenhevonen, mutta en silti ollut täysin vakuuttunut. Kokoaminen ja ylöspäin liikkuminen eivät tulleet orilta luonnostaan, vaan sain olla jatkuvasti nostamassa sitä ylös sen valuessa eteen. Sillä hetkellä olisin voinut vaikka maksaa, jos olisin saanut vaihtaa orin aitoon koulupuoliveriseen. Nopeasti keskittymiseni herpaantuikin ratsastamisesta ja aloin haaveilla upeasta raudikosta orista, jonka kanssa voisin tehdä todellisen paluun rakastamani lajin pariin. Suomenhevosilla ratsastamista en laskenut kouluratsastukseksi, vaikka muutamaan viimeiseen vuoteen en ollut edes koskenut muun rotuiseen yksilöön.

Takaisin siihen Nikkeen. Orin plussapuoliin kuului ehdottomasti se, että se kulki keskivertosuomenhevosta paremmin, mutta se valui koko ajan eteenpäin, vaikka tein mitä. Sain suunnilleen kannatella orin etuosaa käsieni varassa estääkseni sitä rojahtamasta etupainoiseksi makkaraksi, jota se muistutti hetki hetkeltä enemmän. Nikke ei tuntunut olevan asiasta moksiskaan, vaan suunnilleen sen, mitä ikinä siltä pyysinkään.

"Mä en enää ikinä koske yhteenkään suomenhevoseen, vaikka sillä kuinka olisi kanget suussa. Toihan on vielä kamalampi kun ne muut, niitä muita ei sentään joudu estämään rojahtamasta eteen pelkillä käsivoimilla", tuhahdin Elinalle päästyäni tuskaisan ratsastuksen jälkeen takaisin talliin. "Sun on turha kuvitella, että sä saisit jatkossa mut innostumaan ratsastamisesta vaan laittamalla hevoselle kanget suuhun! Ehei, mä kierrän kaukaa kaikki sun hevoset, ja ne meidän yhteisetkin, joilla on kanget suussa!" avauduin naiselle, joka ei tuntunut ottavan minua tosissaan, pyysi vain viemään Niken takaisin tarhaan kunhan saisin siltä varusteet riisuttua. Ori saisi kuulemma olla yönkin ulkona, kun lämpötilan oli kerran luvattu pysyvän koko yön ajan yli kymmenessä asteessa.

3. kesäkuuta 2018: Sileän työskentelyä, ratsastajana meea
Missäpä muussakaan kun hevosasioissa liikuin Syrjän Ratsutallin suunnilla, ja samalla ajattelinkin tehdä ensi vierailun kyseiselle tallille. Lähinnä tarkoituksena oli juoda Elinan kanssa kahvit ja käydä rapsuttelemassa meidän kasvattia Helmiahon Lelusotilasta. Kahvit kyllä juotiin ja Solttu sai rapsutukset, mutta kyllähän se myös ratsastushommiksi meni peräti kahden hevosen voimin. Kun enhän minä voinut kieltäytyä, kun Elina niin kauniisti liikutusapua pyysi ja aikaakin kuitenkin oli.

Ensimmäinen ratsuni oli punainen suomiori Nikke, joka olikin vallan mukava tapaus. Hoidettaessa ja varustaessa ori käyttäytyi kuin herrasmies, mitä luultavimmin sen takia, että Elina antoi parit leipäpalat, joilla sitä kannatti hieman lahjoa. Tarkoitus oli rennosti ratsastella oria läpi, joten laitettiin ihan vain nivelet sille suuhun, ja jätettiin kankitreenit sitten myöhemmälle kesälle. Alkuun Nikke yritti hieman testata, joskos hänen ei tarvitsisi oikein mitään tehdä, mutta hyvin pian se huomasi että nyt ei temppuilut auta ja tyytyi kohtaloonsa. Alkuun tehtiin käynnissä ja ravissa ihan vain voltteja ja pääty-ympyröitä jotta ori saatiin hieman vertymään. Laukassa jatkettiin pääty-ympyröiden tekoa, sekä tehtiin eriasteisia loivia kiemuroita pitkille sivuille. Pari kertaa ori pääsi yllättämään ja kerkesi pudottaa loivalla kiemuralla raville, ennen kuin kerkesin siihen reagoimaan. Välissä otettiin pienet välikäynnit pitkin ohjin ja Elinan kanssa (joka ratsasti samaan aikaan toisella suomenhevos orilla) pidettiin pieni juttutuokio. Pian kerättiinkin jo ohjat ja aloitettiin harjoitusravissa työskentely. Tehtiin jokaiseen kulmaan voltti, ja volttien kokoa säädeltiin niin, että toisella sivulla ne oli mahdollisimman pieniä ja toisella puolestaan mahdollisimman suuria. Pitkillä sivuilla volttien välillä teimme temponmuutoksia joko keskiraviin tai haimme hieman kootumpaa ravia. Selkeästi Nikelle olivat enemmän mieleen keskiravi pätkät, kuin kokoamiset. Lopuksi vielä laukassa jatkoimme saman tehtävän tekoa. Nikke suoritti mielestäni tehtävät hienosti, ja se oli herkkä avuille. Ratsastuksen jälkeen hoidin Niken normaalisti ja pyyhin pahimmat hiet sienellä pois. Ori sai hetkeksi jäädä karsinaansa, josta Elinan mies sen kohta veisi ulkoilemaan.