- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Päiväkirja

8. tammikuuta 2018: Estevalmennus Jannican ratsastamana
Tieni vei jälleen maanantaina Syrjän ratsutallille liikuttamaan hevosia tallinpitäjän apuna. Aamuavauksena meillä olisi vuorossa estevalmennus Vihurin kanssa, jota varten maneesiin oli koottu monenlaisia erikoisesteitä, jotka olivat kuulemani mukaan aiheuttaneet ongelmia, etenkin uusi valkoinen portti, jota ori oli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hyppäämästä ollenkaan. Vihurin kuntoon laiteltuani suuntasimme maneesille, jossa verryttelin omaan tahtiin alkukäyntien jälkeen Vihurin tehden loppuun kolmikaarista ravissa, jonne lisäsin voltteja haasteeksi helppo A tason hevoselle. Ei Vihuria kyllä liiallisesta työmotivaatiosta voinut syyttää, mutta toisaalta olin salaa vahingoniloinen, ettei se ainakaan vielä ollut yrittänyt minua alas saada. Ilakointi oli kuitenkin liian aikaista, sillä jo ensimmäisessä laukannostossa ori näki tilaisuutensa koittaneen, kun ratsastaja rentoutui hieman ja yritti lähteä viemään. Lyhyeen loppui kuitenkin kolttoset ja ohjasin ratsun ympyrälle, jossa vauhti hiljenikin heti. Toinen nosto oli huomattavasti rauhallisempi, mutta nyt oria sai pyytää kunnolla työskentelemään ja jopa eteen. Ilmeisesti sillä oli siis tänään vain kaksi vaihdetta.

Verryttelyesteille päästyämme olivat hypyt tosi suuria ja harjoittelimme myös puomeilla erilaisia tehtäviä suoralla uralla ja kaarevalla tiellä, joiden jälkeen tulimme muutamia matalia verryttelyesteitä sekä tutustuimme valkoiseen porttiin. Vihuri vaikutti kyllästyneeltä, eikä edes vilkaissut porttia, olihan se niitä varmasti kisoissa nähnyt, mutta valmentaja vakuutti, että se varmasti kyllä tekisi kaikkensa, ettei sen tarvitsisi hypätä, portti kun tuntui nielaisevan hevoset suihinsa, jos sitä lähestyi laukassa kymmentä metriä lähemmäksi. Otimme portin mukaan ensin matalampana korkeutena ja hieman vinossa, jotta ori näkisi sen selkeästi kääntäessäni kokorataleikkaalta kohti porttia ja suhteutetulla välillä tultavaa kolmen askeleen päässä olevaa sinistä laine-estettä. Ensimmäisellä yrityksellä vauhti tyssäsi kuin seinään Vihurin huomatessa suunnan kohti porttia. Toisellakin kerralla tuli pupu pöksyyn ja ori jysäytti jälleen etujalat vahvasti mielipiteensä osoittaen esteen edessä maahan jättäen komeat jarrutusjäljet, joita valmentajan piti hieman tasoitella. En ollut varautunut kiellon jälkeen tulevaan sivuloikkaan, mutta onnistuin kuitenkin kiikkumaan kyydissä. Seuraavalla kerralla iskinkin sitten pohkeet kiinni jo metrejä ennen ja tehostin parilla laukka-askeleella raipan käytöllä päätöstäni mennä esteen ylitse. Se onneksi tehosi fiksuun oriin ja ylitimme viimein kolmannella kerralla esteet. Loppuun tulimme vielä neljällä laukka-askeleella samaa tehtävää, joka sujui kohtalaisen hyvin.. ainakaan kieltoja ei enää nähty, vaikka rytmi ja sujuvuus tehtävässä olisikin ehkä voinut olla tasaisempaa.

9. tammikuuta 2018: Jannican sileän treeni
Herättyäni aikaisin tiistaiaamuna oli suuntana jälleen Syrjän ratsutalli, joka sijaitsi kirjaimellisesti todella syrjässä. Onneksi reitti oli jo tuttu ja vähän ennen kymmentä käänsin autoni tallitielle jättäen sen parkkipaikalle. Tallipihalla vilisi hoitajia, mutta maneesi oli tyhjänä. Ei kentälläkään olisi liian kylmä ollut työskennellä, mutta sen verran tuuli, että muutaman asteen pakkanenkin tuntui kymmeneltä asteelta, joten suorimme vapaaehtoisesti maneesille Vihurin kanssa laiteltuani oriin kuntoon. Tänään näytti olevan kaikki vähintäänkin yhtä vaikeaa orin kanssa kuin aiemmin. Selkäännousussa ori ei olisi millään seisonut, mutta lopulta sille ei annettu vaihtoehtoa, kun asetin kimon seisomaan yhteen maneesin nurkista. Selvittyäni kyytiin pidensin jalustimia eilisen estetunnin jäljiltä ja lähdimme sitten kävelemään uralla. Aloitin käynnissä tekemään voltteja, pysähdyksiä ja peruutuksia, joita Vihuri ei olisi lainkaan halunnut tehdä, vaan jäkitti kaikin keinoin vastaan.

Otin vielä ravissa ja käynnissä avotaivutuksen alkeita molempiin suuntiin, niistä ori vaikutti edes hieman kiinnostuneelta, tarjosivat kai tarpeeksi vaihtelua ja haastetta perustreeniin verrattuna. Laukannosto sujui paremmin kuin eilen, mutta tänäänkin oli orilla aivan liikaa vauhtia. Vähitellen kuitenkin laukkaa työstäessä alkoivat kierroksetkin laskea. Loppuverryttelyn tehtyäni lähdimme vielä loppukävelyjä tekemään maastoon, toivoin vain että ori osaisi siellä käyttäytyä kun maastotkaan eivät älyttömän tutut olleet. Maastossa Vihuria tuntuivat sen sijaan kiinnostavan peruutukset ja steppaus paikallaan, vaikka maneesissa niitä ei saatu kyllä aikaan.. Komentamalla oria kerran kunnolla onnistui eteneminen lopulta edes joten kuten, vaikka täytyy sanoa orilla olevan erinomaiset taidot testata ratsastajaa hyppimällä ja pukittamalla. Aikansa pompittuaan se meinasi kaatua ja tasapainon horjahtaessa ilmeisesti ymmärsi lopettaa pelleilyn, koska kotimatka sujui huomattavasti helpommin. Tallille päästyäni oli päiväheinien vuoro, joita ori pääsi loimitettuna ja tyytyväisenä syömään ulos.

19. syyskuuta 2018: Maastometkuja Satusen kanssa
Hieman kauhunsekaisin tuntein pyysin oria raville. Se viskeli päätään ympäriinsä pidempien ohjien toivossa mutta olin todennut että en kyennyt niitä hänelle lahjoittamaan jos halusin itse pysytellä kyydissä. Pitkä suora hiekkatie avautui edessämme ja niinhän siinä kävi; laukka nousi ravin sijasta muutaman pienen pukin saattelemana. Naureskelin kyydissä, nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin orin laukata suurin askelin. En voinut antaa sen juosta ihan miten sattuu, mutta Vihuri pysyi hanskassa yllättävänkin näppärästi. Kuuntelin onnellisena maailman parasta kavioiden kopsetta hiekalla samaan aikaan kun silmäni vuosivat vuolaasti vastatuulessa.

Ennen tätä maastolenkkiä en osannut yhtään odottaa, mitä tuleman pitää. Ori oli käyttäytynyt kauniisti hoidettavana, mutta sain Elinan puheista käsityksen, että kyseessä on maailman patalaiskin ponipoika. Tähän mennessä yhteinen aikamme oli kuitenkin sujunut oikein hyvin - ainakin tähän saakka. Vihuri käveli äärettömän laiskasti aina kotiinpäin kääntymisestä saakka ja nyt se yhtäkkiä asetteli jalkansa ja pysähtyi siihen paikkaan, keskelle tietä. Ajattelin ensin, että kenties hänen täytyy tehdä tarpeensa joka olisikin ollut ihan fine, mutta mitään ei tapahtunut. Vihuri vain möllötti paikoillaan liikuttamatta edes korviaan. Kaikin keinoin pyrin saamaan oria liikkeelle, tuloksetta. Olin kuitenkin päättänyt, että alashan en täältä satulasta tule, joten eteni homma kauniisti tai ei, tämä jästipää ei voittaisi minua tahtojen taistelussa.

Nolona kävelin talliin oria perässäni taluttaen. Eipä tarvinnut enää tässä kohtaa laskeutua satulasta, kukin voi tässä kohtaa arvuutella kuinka maastolenkkimme päättyi - eli kumpi voitti. Vihurin ilme oli niin uskomattoman tyytyväinen riisuessani sitä varusteista. Jos olisin kostonhimoinen, varmasti haluaisin uuden matsin. Mutta enhän minä ole...