- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Muu kilpailumenestys

- Päiväkirja

16. syyskuuta 2018: Pelokas pikkutamma
"Tuukkaaaa, tuukko sä auttamaan mua? Mulla ois tässä käsissäni tällänen vähän hermoheikko suokkivarsa, joka pelkää niin paljon tota kottikärryä tossa ovien edessä, että se ei uskalla tulla niin lähelle tallin ovea, että mä pääsisin siirtämään ne pois tieltä", huutelin tallin sisäpuolella häärivälle miehelle. Olin juuri saapunut hevosenhakureissulta Viisikosta, jossa olin pakannut vasta vieroitusikään selvinneen tammavarsan Kainuussa autoon, pysähtynyt muutaman kerran yrittämään juottaa varsaparkaa, ja lopulta päässyt meille etelärannikolle asti.

Ei siis ihmekään, että pieni Uino-neito oli peloissaan, pitkä matka yksin matkustaen oli varmasti ollut pelottava ja stressaava kokemus pienelle varsalle. Nyt se saisi jäädä rauhassa asettumaan talliin aluilleen rauhalliseen päätykarsinaan, jonne se toivottavasti sopeutuisi nopeasti, olin hieman huolissani varsan puolesta. Kunhan se vain uskaltaisi rentoutua sen verran, että se saisi juotua ja syötyä, huokasin hiljaa päässäni.
"Voi pientä, sehän ihan tutisee, huokasi Tuukkakin mahdollisettuaan matkamme kohti tamman tulevaa karsinaa. "Toivottavasti se tuosta nopeasti tomeroituisi ja saisi edes juotua. Mä otin itelleni oikeuden pistää omenamehua ja vettä tuonne ämpäriin, se varmaan siitä juo paremmin kun tosta automaatista."

Myöhmemin illalla palatessamme talliin tuodessamme muita hevosia sisälle koimmekin positiivisen yllätyksen. Niin vesi kuin heinät olivat maittaneet pikkutammalle, joka oli kaikeksi yllätykseksemme uskaltautunut käymään makuulle karsinaan, ja päästeli ilmoille kevyttä kuorsausta.
"Voi toista, sen on täytynyt olla ihan puhki", rutisin mieheni kättä katsellessamme pikkutammaa.

22. toukokuuta 2019: Jannican kouluvalmennus
Uino ja Elina olivat jo kentällä verryttelemässä saapuessani. Suljin portin astuessani kentälle ja jäin porttiin nojaten katselemaan kaksikon verryttelyn loppua. Aloittelimme sen jälkeen käyntitehtävillä, jotka ilmeisesti olivat sekä Elinalle että Uinolle aavistuksen tylsiä ratsastajan haukoteltua makeasti kesken tehtävän. Nostin kulmakarvaani kysyvästi ja nainen totesi olleensa varsavahtina koko yön ruumista valvomassa. Tiesin naisen liioitellun mustan huumorin, joten en olettanutkaan että varsa oikeasti olisi kuollut ja olihan se siitä parin tunnin patistamisen jälkeen kuulemma emänsä maitobaarille löytänytkin. Sain tehdä melkoisesti töitä keksiäkseni tehtäviä, joissa sekä ratsastajan että hevosen mielenkiinto pysyi yllä koko tunnin. Saitte tehdä pysähdyksiä kaikista askellajeista kentän keskelle, välillä vaihdettiin suuntaa. Uino oli tänään kivasti herkkänä avuille ja kuunteli istuntaa hyvin ollen kuumasta kelistä huolimatta hyvin valppaana. Jatkoimme ravityöskentelyä kahdeksikon parissa, jossa asetettiin toinen ympyrä sisäänpäin ja toinen ulos. Se olikin harjoitusravissa vaikeampaa kuin olisi voinut uskoa, sen Elinakin tuli huomaamaan, kun sain jatkuvasti muistuttaa sisäistuinluusta, joka tuppasi viemään naisen lantiota liikaakin sisällepäin. Asetus toki ympyrälle sai olla, mutta koska se oli toisella ympyrällä vastakkaiseen suuntaan sait olla valppaana istunnan suhteen, ettei painosi siirtynyt liiaksi vastakkaiselle puolelle.

Jatkoimme suuntaa vaihdettuamme harjoituksia uralla, kun teitte loivaa kiemuraa ja kolmikaarista hyödyntäen äsken tehtyjä pysähdyksiä sekä asetuksen vaihtoja. Uino tuntui mukavan pyöreältä ravissa, sillä oli joustava liike ja hyvä muoto etenkin kaarilla. Sait ottaa hetkeksi käyntiin ja välikäynnit tehtyänne jatkoimme keskiravissa, josta otettiin kokorataleikkaalle muutama ravilisäys. Siinä sait alkuun tammaa herätellä ihan raipankin kanssa, mutta montaa kertaa se ei tarvinnut muistaakseen, että nyt oltiin töissä. Molemmat alkoivat lopputunnista valua vettä jo kunnolla, mutta valmentaja ei tuntenut sääliä varjoisessa kohdassa seistessään ja jääteetä siemaillessaan. Kaihoisasti Elina katseli juomaani, ei ollut muistanut ottaa juomapulloa mukaan, mutta onneksi tämä oli vain tunnin valmennus, eivätköhän se siitä selviäisi..

Sait vielä ottaa loppuun laukkaa uraa pitkin tehden isoja ympyröitä sekä voltit kulmiin jokaisessa kulmassa. Uino oli mukavasti ravilisäysten jälkeen menojalka vipattamassa ja työskenteli hyvässä yhteistyössä tarkkaavaisena apuja kuunnellen. Loppuverryttelyt tehtiin tänään pääasiassa kevennellen ja tehden ravissa voltteja, ympyröitä ja antaen hieman pidempää ohjaa joka toisella kierroksella, jotta hevonen pysyi hereillä myös loppuverkoissa. Saitte käydä helteisen kentän vuoksi kävelemässä maastossa loppukäynnit, jotta molemmat pääsisivät hieman varjoon, ehkä tulisi käytyä myöskin kahlaamassa, Elina pohti ohjatessaan Uinon auki pitämästäni portista vasemmalle tallista poispäin. Heilautin kättäni tervehdykseksi ja vaihdoin muutaman kuulumisen pihatiellä vastaan tulleen Tuukan kanssa, joka oli myös vailla kouluvalmennusta. Lupasin palata asiaan lomareissuni jälkeen.

1. marraskuuta 2024: Maastoreissu
"Voi Uino sun kanssas", manasin hakiessani tammaa pihatosta. Aktiivisemmat kilparatsun päivät jo taakseen jättänyt tamma eleli onnellisesti pellossa lajitoveriensa laumassa, mutta syksyisin pellossa elävät karvaturrit tuottivat vähemmän onnea ihmiselle, joka joutui ne ratsastuskuntoon puunaamaan. Ei tässä onneksi tarvinnut aivan valtavia paineita ottaa tamman ulkonäöstä, maastoretkeä kummempia suunnitelmia meillä ei tälle päivälle ollut. Positiivisiin puoliin lukeutui myös tamman saapuminen vihellyksestä portille vastaan; en itse joutunut lähteä paikoittain mutaiseksi muuttuneeseen pihattoaitaukseen tarpomaan.

Tallissa parkkeerasin ruunikon pesupaikalle. Valkuaiset vain muljahtivat Uinon seuratessa häärimistäni; tamma saisi jalkapesun ennen lenkille lähtöä. Jalkojen virkaa tekeviin mutapalikoihin ei suojia voisi ilman huolellista puhdistusta laittaa, ja märän mudan puhdistaminen muuten kuin pesemällä olisi hullun hommaa. Kaiken nähnyt ja kokenut tamma seisoi nätisti paikallaan minun pestessäni jalkoja tiskiharjan avulla. Uino ei ehkä varsinaisesti osannut arvostaa tekemisiäni, mutta se tiesi ihmisen häärimisen kimpussaan olevan pakollinen paha. Jalkojen pesua lukuunottamatta putsasin ruunikon melko suuripiirteisesti, kunhan nyt satulanalusen sai puhtaaksi. Rapa roiskuisi kuitenkin maastoillessa ja tamman palatessa pihattoon. Varustamisen jälkeen käärin vielä itseni sekä Uinon huomioväreihin, vaikka oli niin kirkasta, kuin vain marraskuussa oli mahdollista. Kuljimme harvoin täysin autottomissa maastoissa, ja tumma hevonen upposi helposti metsän väreihin.

Ollessani tyytyväinen näkyvyyteemme sekä heijastin- ja huomioväriloiston Instagram-storyyn jakamisen jälkeen talutin Uinon tallista pihalle, jossa nousin jakkaralta selkään. Pienen ruunikon selkään olisi helposti päässyt myös ilman jakkaraa, mutta oli turha rasittaa hevosen selkää ja satulaa ylimääräistä, kun jakkarakin oli saatavilla. Hetken mielijohteesta ohjasin Uinon turvan kohti kylää vievälle tielle; sitähän voisi käydä vaikka ihan ihmisen ilmoilla. Se tarkottaisi kovin käyntipainotteista lenkkiä asfalttiteitä pitkin kulkemisen vuoksi, mutta Uinon kanssa treeniohjelmassa pysymisestä ei tarvitsisi ottaa stressiä, se kilpailisi seuraavan kerran ensi kesänä, jos silloinkaan.

Uinon kanssa oli kiva käydä kylillä. Pomminvarma tamma seurasi kyllä ympäristöään, mutta avoimen mielenkiintoisen oloisena, ei vaikuttaen siltä, että se saattaisi ottaa hatkat minä hetkenä hyvänsä. Vilkuttelin hevosen selästä nätisti meidät ohittaville autoille ja kylälle päästyäni jäin muutamaan otteeseen rupattelemaan meitä tervehtineiden ohikulkijoiden kanssa. PR-työtä parhaimmillaan, ajattelin hymyillen. Uinoakaan pysähdykset eivät haitanneet, se maisteli tyytyväisenä nurmea ojanpientareilta sekä oksia lehtensä pudottaneista puista ja pensaista.

Paluumatkalle kääntyessämme oli alkanut selvästi jo hämärtää, ja olin tyytyväinen suorastaan yliampuvasta heijastinkattauksestamme. Uinolla oli selvästi hieman kiire kotiin, kai se oli sitä mieltä, että reissussa oltiin oltu jo ihan tarpeeksi kauan. Laukka jäi kokonaan välistä tällä reissulla, mutta niissä kohdin, kun pientareet olivat tarpeeksi leveät, annoin Uinon ravata valisemassaan tahdissa. Uinon mielestä tahdin tuli olla melko reipas. Joillain hevosilla olisin saattanut tuntea itseni epävarmaksi puolipitkällä ohjalla moisessa vauhdissa asfalttitien varressa, mutta Uinon selässä ei ollut syytä huoleen. Tamma tykkäsi mennä kovaa ja korkealta, mutta sen lähtemistä käsistä ei tarvinnut pelätä.

Kotona tamma sai tavallista perusteellisemman lenkin jälkeisen harjauksen. Se oli jäänyt melko mutaiseksi lähtiessämme lenkille, mutta nyt muta oli kuivunut ja helppo harjata pois.
"Ei muuta kuin uutta mutakuorrutusta hankkimaan", totesin ääneen lähtiessäni taluttamaan Uinoa takaisin kohti pihattoa.