20.08.2017 WE-valmennus Rihtniemessä
Tähän tulossa satuilua siitä, kun Niina sai huippuidean - punapuonoponin kanssa working equitationin harrastamisen.
15.11.2017 WE-valmennus Rihtniemessä
En ollut ihan varma, että oli ollut fiksu idea lähteä Petterin kanssa WE-valmennukseen. Varsinkaan, kun ei ilmoittauduttu alkeisryhmään, vaan porukkaan, jossa laji oli kaikille jo tuttu. Oltiinhan me käyty alkeita treenaamassa Rihtniemen ensimmäisessä WE-valmennuksessa, mutta jouduin myöntämää, että treenaaminen oli jäänyt vähemälle. Opit olivat jotenkuten minulla muistissa, mutta onneksi Petteri yliuteliaana ja -innokkaana ei karttanut outojakaan asioita.
Maneesissa verrytellessämme allani oleva poni tuntui vain odottavan lupaa ampaista liikkeelle, eikä ihan hiljaisessa vauhdissa. Working equitationissa oli tarkoitus ratsastaa yhden käden ohjasotteella, mutta vieraasta ympäristöstä jännittyneen ponin kanssa en siihen tässä vaiheessa ryhtynyt. Viime aikoina emme olleet juuri käyneet ulkopuolisissa valmennuksissa ja kilpailuissa, jonka selkeästi huomasi ponistani. Luojan kiitos se lähti pikkuhiljaa rentoutumaan, hakeutumaan tuntumalle ja kuuntelemaan pohkeita sekä taivuttavia apuja. Ravissa uskalsin laskea toisen käteni irti ohjista, vaikka luotto poniin ei ollutkaan suurimmillaan, alkuun pidin käden satulan etukaarella valmiina ottamaan ohjista salamannopeasti kiinni Petterin aloittaessa törttöilyn.
Jossain vaiheessa varsinainen valmennuskin ehti alkaa. Mulla ja punakuonoponilla oli yhä omat säätömme, mutta kyllä me muiden tahdissa pysyttiin. Kannutolppien kohdalla kiitin, että kyse ei ollut oikeasta, lasisesta kannusta, se olisi hajonnut pirstaleiksi useampaan otteeseen Petterin saadessa mitä erikoisempia ideoita päähänsä. Yhdellä kädellä peruutuskin meinasi äityä aikamoiseksi farssiksi. Olihan se aikamoista kiemurtelua. Juulia muistutteli minua siitä, että yhdellä kädellä ratsastaessani jouduin kiinnittämään huomiota saman käden vaikutukseen molempiin ohjiin, mutta se ei kyllä ollut ongelma – ongelma oli se, että Petteriä ei olisi voinut kiinnostaa tippaakaan peruuttaa, se yritti keimailla valmennustovereilleen, jotka olivat kuin olivatkin tammoja. Laukannostot tehtävän jälkeen toki sujuivat hyvin, muutaman pukin säestäminä.
Garrocha-kepit olivat tehtävä Petterin mieleen, minun keskittymiseni meni kepin kanssa tuskaillessa ja ori pääsi puuhailemaan omiaan. Tässä positiivista oli toki se, että nenäponi ei ainakaan säikkynyt tai hämmentynyt tehtävästä. Eihän se voinut esittää, kun valmennuksessa oli mukana upeita tammoja, pahainen risteytysponi pisti parastaan, jotta tammat eivät huomaisi sen olevan risteytys. En onnistunut pudottamaan keppiä kertaakaan, vaikka se oli lähellä monesti. Varsinkin ravissa keppi heilui kainalossani aika vaarallisen näköisesti, ponin töksähtelevät askeleet eivät muuttuneet ainakaan lennokkaammiksi sen höristessä tammoille.
Petteri osoitti taas seonneemman puolensa, kun siirryttiin seuraavan tehtävän pariin. Pörheänä jo valmiiksi kulkenut poni piti härkää ihan kamalana kilpakosijana, joka ehkä hieman vaikeutti tehtävän suorittamista. Luovutinkin hetkeksi härän keihästämisen Juulian ehdottaessa, että yrittäisin vain saada ponin kulkemaan härän ohi ihan normaalissa askellajissa, ei jossain kootun laukan ja passagen välimaastolta näyttävässä askelluksessa hurjasti tuhisten. Harvoin kirosin sitä, että en ollut ymmärtänyt ruunata ponia heti sen ostettuani, mutta nyt oli yksi niistä hetkistä. Jossain vaiheessa kun härkäsiluetti ei ollut enää kamala monsteri, pääsimme tekemään varsinaisen tehtävänkin pariin kertaan. Se meni yllättävän hyvin, ja erehdyin jo kehumaan poniani, ennen kuin se totesi, että ämpärin pohjalla, jonne jätimme härän päältä poimimani renkaan, oli pakko olla herkkuja. Siinä vaiheessa garrocha-keppi viimein lensi käsistäni maneesin seinille minun tuiskahtaessani nenälleni ponin kaulalle. Seuraavalla kerralla olin varautunut tähän, ja saimmekin suorituksen onnistumaan. Saatoin siirtyä seuraavaan tehtävään hyvin mielin.
Luojan kiitos, vuorossa oli valmennuksen viimeinen tehtävä. Laukassa tynnyrin luo ja garrocha-kepin pudotus sinne. Helpommin sanottu kuin tehty, päädyin toteamaan. Petterille pysähtyminen tuntui olevan kirosana, sain ärähtää orille ennen kuin se suostui seisomaan paikallaan, sillä oli niin paljon vauhtia, että se meinasi kumota tynnyrin, jonne kepit jätettiin, nurin. Eipä siitä oikein mitään tullut, muiden ratsukoiden ollessa jo valmiita me Petterin kanssa vielä taisteltiin siitä, pitäisikö sen osata seistä paikoillaan vai ei. Onneksi tämän jälkeen vuorossa olivat loppuverryttelyt. Muut ratsukot ravailivat rennosti eteen-alas ja taivuttelivat, mutta minä keräsin ohjat kunnolla käsiini ja etsin Petterin aivojen uumenista esille sen faktan, että sen tulisi kuunnella minua eikä olla täysin ympäristön vietävissä. Se oli jo alkanut käyttäytyä fiksusti vieraissakin paikoissa, mutta nyt aikatauluista johtuva breikki kotitallilta poistumisesta oli selvästi tehnyt tehtävänsä ja Petteri unohtanut käytöstapansa.
Kommentti: Yhdellä kädellä ratsastaminen olisi ihan hyvä lisä normaaleihin kouluratsastustreeneihin. Yhdellä kädellä ohjasotteista tulee kevyempiä, kun et voi tukeutua ohjiin vaan joudut löytämään tasapainosi muualta. Peruutuksessa voit unohtaa ohjan kokonaan, kun hevosesi liikkuu taakse, keskity sen jälkeen peruuttamaan suoraan käyttämällä pohkeitasi ja istuntaasi. Härkä on hevosille monesti alkuun hankala, eikä siitä kannata tehdä suurta numeroa. Tehtävää voi vaikeuttaa asteittain ja aloittaa juurikin tuosta ohi ratsastamisesta. On myös tärkeää, että muistat kehua ratsuasi aina, kun se tekee asiat edes sinnepäin, sillä se rohkaisee sitä jatkamaan oikeaan suuntaan. Garrochatehtävä sujui teiltä muutamista vastoinkäymisistä huolimatta hyvin, sillä sait napattua keppiin renkaan ja pudotettua sen ämpärin pohjalle. Sekä ratsastajan, että hevosen kannattaisi kuitenkin vielä treenata kärsivällisyyttä.
19.11.2017 Talvimaasto Nuppurassa
Me Petterin kanssa yllätettiin tänään ja suunnattiin turpa kohti Nuppuraa ja talvimaastoa, olihan ensilumi satanut muutamaa päivää aikaisemmin. Nyt siitä oli jäljellä enää loskaa ja haaveita valkoisesta peitteestä mustan syksyn peittämiseksi, mutta maa oli jäänyt ikävän liukkaaksi. Maastolenkkiä varten me oltiinkin kutsuttu pikapikaa kengittäjä paikalle ja naputeltu hokkikengät jalkaan. Vanhoilla kengillä olisi muuten mennyt vielä pari viikkoa, mutta tänne etelärannikollekin satanut ensilumi havahdutti pistämään talvikenkään. En ollut ainoa tämän idean kanssa, ja kaikki kengittäjät olivat ylibuukattuja, mutta pitkän itkun ja anelemisen jälkeen sain vielä erään tutun tutun käymään luonamme työpäivänsä jälkeen, kello oli yksitoista kun hän kurvasi Petterin tämänhetkisen residenssin pihaan.
Näillä eväillä meidän oli hyvä lähteä maastoon. Kolmen tunnin reissu vähän hirvitti, mutta Petterin rallittamisen lauman kanssa isossa talvitarhassa huomioiden uskoin, että ori sen jaksaisi. Mekin olimme pitkiä reissuja käyneet heittämässä, vaikka ne olivatkin lyhentyneet iltojen pimentyessä, töiden jälkeen ei enää houkuttanut lähteä pimeään metsään samoilemaan, vaikka päässä olisi ollut kuinka tehokas otsalamppu.
Reissu meni ihan kivasti. Petteri yllätti positiivisesti, poni pysyi isojen hevosten vauhdissa ja kulki koko matkan mukavan varmasti. Edes vieraat maastot eivät saaneet sitä väistelemään mörköjä, vaan ori kulki pää pystyssä muiden tahdissa, vaikka ainoa ponikokoinen osallistuja olikin. Jaloissa olevat tuoreet hokkikengät toivat hyvän pidon, eikä Petterin kanssa ollut liukastelusta tietoakaan. Hieman vainoharhaisena olin suojittanut orin oikein kenttäsuojilla reissua varten, syksyn ensimmäisen hokkikengityksen kanssa ei voinut olla koskaan liian varovainen - musta risteytysponiori osasi teloa itsensä pienemmästäkin, kuten karsinassa ilman näkyvää syytä.
