- Sukuselvitys

i. Miehinen Mies oli vaaleanpunarautias 174-senttinen valtava suomenhevosori, joka käänsi katseita minne tahansa se menikin. Suomenhevoseksi epätyypillisen isokokoinen ja pitkäkoipinen Miehinen Mies kilpaili esteratsastuksessa menestyen ratsastajansa Onni Koistisen kanssa. Onni oli ostanut Miehisen Miehen juurikin kokonsa vuoksi, sillä Onni itsekin oli lähes kaksi metriä pitkä hujoppi eikä kapeista puoliverisistä löytynyt sopivaa menopeliä Onnin alle. Miehinen Mies kantakirjattiin III-palkinnolla kantakirjaan ja sen jalostusura ehti alkaa lupaavasti, mutta valitettavasti ori menehtyi vain 10-vuotiaana tapaturmaisesti omassa tarhassaan. Onneksi ori oli ehtinyt astua jo pari kautta ja sille syntyi kourallinen terveitä, isokokoisia varsoja, joista Onni Koistinen osti kaksi itselleen tuleviksi ratsuiksi.

ii. Tosimies oli syntyessään romuluinen varsa, joka kieltämättä oli kenen tahansa mielestä varsin ruma. Rautiaan liinaharjaisen Tosimiehen etuosa ja takaosa tuntuivat olevan eriparia ja se oli lisäksi vielä kovin kömpelön oloinen. Hitaasti kehittyvä Tosimies puhkesi kukkaan vasta 6-vuotiaana, jolloin sen kasvattaja vihdoin sai orin kaupaksi. Uusi omistaja oli tallinpitäjä Espoosta, kenttäratsastaja Jaana Piiroinen. Orin kanssa edettiin hitaasti ja hiljalleen siitä löytyi piilossa ollut potentiaali. Suurikokoisen Tosimiehen kasvu pysähtyi 171 senttimetrin tuntumaan ja orin ulkoinen olemus myös muuttui sen saadessa lihaksia ja aikuismaisuutta kroppaansa. Loppupeleissä Tosimiehestä tuli juuri se hevonen, jonka kanssa Jaana Piiroinen sai kokea uransa tähtihetket. Suomenhevosten kenttämestaruus ja siitä parin vuoden päästä hopeasija puhuvat puolestaan. Tosimies ei koskaan ollut jalostusori suosituimmasta päästä, mutta kyllä se sai parisenkymmentä varsaa elämänsä aikana. Niistä muutamat on nähty kenttä- ja esteradoilla, mutta vaativimmille kouluradoille varsoista ei ollut, sillä Tosimies itsekin tunnettiin melko mitäänsanomattomista askelistaan. Ori lopettiin vanhuudenvaivojen vuoksi 22-vuotiaana.

ie. Kolautus oli Stall Grandbackenin suosituimpia tuntihevosia. Kiltimpää, tasaisempaa ja nöyrempää hevosta ei koko tallista löytynyt. Punaruunikko 162-senttinen Kolautus teki aina kiltisti kaiken mitä pyydettiin ja se oli aina ratsastajien toiveissa ratsastuskoulujen välisiin kilpailuihin. Etenkin esteillä Kolautus oli lahjakas ja kuulemma sen kanssa on ylitetty jopa 130cm esteitä puhtaasti. Kolautuksen suku ei ollut kummoinen eikä Kolautus itsekään ollut kovin menestynyt hevonen, mutta se sai kaksi varsaa joista Miehinen Mies nähtiin esteradoilla ja tammavarsa Täräytys tunnetaan erittäin menestyneen jalostusori Kimmokkeen emänä. Voidaan siis tehdä johtopäätös, että periyttäjänä Kolautus oli erinomainen - sekä tietenkin tuntiratsuna.

e. Hetta ei koskaan kilpaillut edes pientä seurakilpailua tai harjoituskilpailua. Sen kasvattajana ja omistajana oli kotkalainen Juhani Mäkimaa, joka halusi luottotammansa Hekateen tammavarsan heti siitoskäyttöön. Emältään voikon värin perinyt Hetta oli kaunis läsipäinen ja sukkajalkainen tamma, joka viihtyi omissa oloissaan eikä ollut erityisen ihmisläheinen. Jälkeläisiä se sai 7 ja niistä peräti viisi kantoi voikkogeeniä. Varsoistaan Hetta piti huolta mustasukkaisesti eikä laskenut niiden lähelle kuin omistajansa Juhanin. Hetta oli myös muita hevosia kohtaan kiukkuinen ja sen äkäisyys paheni vain iän myötä. Lopuksi Hetta ei hyväksynyt seuralaisekseen kuin Juhanin hankkiman vanhan shetlanninponiruunan, jonka kanssa Hetta eli siihen saakka, kunnes shetlanninponi jouduttiin lopettamaan. Hetta alkoi voida huonosti ja sen yleiskunto romahti vain kuukausia kaverinsa menehtymisen jälkeen. Hettakin jouduttiin lopettamaan ja se haudattiin yhdessä poniystävänsä kanssa vierekkäin Juhanin talon takana alkavan metsän reunaan.

ei. Takakireä oli ravisukuinen rautias ori, joka aloitti uransa ravihevosena. Punarautias 155-senttinen Takakireä oli nimensä mukaan varsin kireä ja säpäkkä. Aluksi sen kuumapäisyyden ajateltiin olevan eduksi ravurinhommissa, mutta ori stressasi niin kovasti, ettei sen suorituksista tullut yhtään mitään. 6-vuotiaana orin kasvattaja viimein päätti luopua Takakireästä ja sen osti kotkalainen Hanna Kiikka, joka otti entisen ravurin projektikseen. Hanna työskenteli Takakireän kanssa pitkään ja hartaasti, kunnes lopulta ori alkoi näyttää tasaantumisen merkkejä. Ei siitä koskaan rauhallista ratsastettavaa tullut, mutta Hanna sai valjastettua Takakireän kuuman luonteen estekentille ja ratsukko kiersikin pitkin Suomea parin vuoden ajan esteratsastuksessa kilpaillen. Takakireä astui lähinnä lähialueen ja oman tallin tammoja eikä se saanut kuin 6 varsaa. Se astui kyllä enemmän tammoja, mutta monet jäivät tyhjäksi. Takakireä ruunattiin 14 vuotiaana ja se jatkoi ratsun uraa Hanna Kiikan perustamassa ratsastuskoulussa aina parikymppiseksi, jolloin sen jalkaongelmat lisääntyivät ja ruuna lopetettiin.

ee. Hekate ajautui omistajalleen Juhani Mäkimaalle puolivahingossa. Juhani oli illanistujaisissa lyönyt vetoa paikallisen hevosmiehen kanssa ja voittanut vedon. Eihän kumpikaan miehistä sitä enää saunaillan jälkeen muistanut, mutta pari viikkoa myöhemmin Juhani Mäkimaa löysin allekirjoitetun asiakirjan, jossa miehet olivat sopineet hevosen omistajan vaihdoksesta. Naureskellen Juhani meni ystävänsä luokse, joka oli sanansa mittainen mies ja antoi voikon hyvärakenteisen tamman Juhanin hoteisiin sillä ehdolla, että saisi ilmaiseksi itselleen yhden varsan Hekateesta. Näin tehtiin ja sopimus pysyi voimassa. Hekatesta muodostui Juhanille elämän hevonen, vaikka 155-senttinen tamma olikin luonteeltaan pahapäinen ja vaativa. Juhani jätti itselleen Hekateen kaksi tammavarsaa, Hetan ja Heilin, jotka molemmat jatkoivat Hekateen sukulinjaa useiden varsojen turvin eteenpäin. Hekate menehtyi 17-vuotiaana varsomisen jälkeisiin komplikaatioihin.

© Sylvi

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Ominaisuuspisteet

- Muut kilpailutulokset

- Päiväkirja

31. tammikuuta 2020: Perhon estevalmennus
En ollut ikuisuuteen pitänyt kunnon estevalmennusta, ja kun siihen tuli tilaisuus niin pitihän siihen sitten tarttua. Uraa pitkin ravasi upea, tummanpunarautias ori, joka kuunteli tarkkaavaisena ratsastajansa apuja. Olin neuvonut verryttelemään itsenäisesti sillä aikaa, kun rakensin esterataa. Olin saanut toiveeksi ratavalmennusta, sillä viime aikoina ratsukko oli kuulemma vain treenannut tekniikkaa ja tarkkuutta. Verryttelyesteen olin rakentanut toisen pitkän sivun sisäpuolelle, ja neuvoinkin tulemaan sen ravissa esteistunnassa. Tehtävä ei tuottanut ongelmia, ja se oli selkeästi tuttu molemmille.

Verryttelyn jälkeen pyysin ottamaan hetkeksi käyntiin ja selitin radan kulun. Hukka oli huomannut esteet ja vaikutti ehkä hieman epäluuloiselta, joten neuvoin ratsastajaa vain ratsastamaan reippaasti eteen ja luottamaan oriinsa. Ensimmäistä estettä, pientä ristikkoa, lähestyessään Hukka epäröi hiukan ja ponnisti hyppyyn vähän turhan myöhään, mutta tajutessaan onnistuneensa käänsi korvat höröön ja jatkoi laukkaamista tomerasti. Ratsukon lähestyessä seuraavaa estettä, ei näkynyt orin silmissä enää pilkahdustakaan jännityksestä. Kolmannelle esteelle jouduin hieman huomauttamaan koko ajan kiihtyvästä vauhdista, ja pienellä pidätteellä Hukka hidasti järkevään vauhtiin koko loppu radan ajaksi.

Viimeisen kerran jälkeen kehuin ratsukkoa hienosta suorituksesta, ja totesin, että olipa kiva valmentaa pitkästä aikaa ja vielä tällaista herrasmiesoria. Neuvoin vielä ottamaan muutaman vapaavalintaisen hypyn haluamassaan askellajissa, tosin pitkin ohjin. Pienestä epäilevästä ilmeestä huolimatta ratsastaja pyysi Hukan laukkaan ja ohjasi sen kohti ristikkoa. Muutamaa askelta ennen ristikkoa hän päästi ohjat pitkiksi ohjeideni mukaan, joka aiheutti Hukassa arvelemani reaktion. Ori hämmentyi ja hidasti, joten neuvoin ratsastamaan pohkeella ja äänellä eteen. Hukka hyppäsi esteen hieman hämmentyneenä, mutta puhtaasti ja neuvoin loppuverryttelemään itsenäisesti.

2. helmikuuta 2020: Perho selässä maastossa
Lähdimme maastoon kosteana sunnuntai aamupäivänä virkeät hevoset allamme. Minulle oli jaettu ihana Hukka, jota olinkin valmentanut esteillä toissa päivänä. Seuraksemme saimme eilen valmentamani Jonnen ja tallin omistajan Elinan. Hukka vaikutti aika rennolta verrattuna vierellä lähes paikallaan ravaavaan kimoon oriin. Jonne oli kuin eri hevonen verrattuna eiliseen tahmeuteen maneesissa. Kävelimme (tai jotkut kävelivät) rauhalliseen tahtiin hiekkatietä pitkin, kun Elina kysyi, että ravataanko. Keräsin hieman ohjia ja nyökkäsin. Jo sanan ”ravi” kuullessaan Jonne oli pyrähtänyt laukkaan ja Elina sai tehdä töitä pitääkseen sen nopeuden järkevänä. Hukkaa ei kiinnostanut kaverin ylimääräinen virta, vaan se ravasi rennosti korvat hörössä eteenpäin.

Hetken ravailun jälkeen Elinalla taisi mennä hermot Jonnen kiitämiseen ja hän totesi, että jos vaikka nostettaisiin laukka tuon seuraavan mutkan jälkeen ja annettaisiin orien vain juosta täysillä. Vastasin Elinalle myöntävästi ja sain ohjeiksi laukata tien oikeaa reunaa ja pysytellä heidän takanaan, ettei Jonne sekoaisi aivan täysin. Lyhensin ohjia vielä hiukan ja heti mutkan jälkeen annoin laukkapohkeet. Kimo edessämme ampaisi niin lujaa kuin jaloistaan lähti ja Hukka meni perässä. Ihaninta Hukalla ratsastamisessa oli se, kun vaikka ori laukkasikin täysiä, tiesin silti, että tilanne on hallinnassani. Hiljalleen edessä rupesi näkymään umpikuja, oja, jonka takana avautui harmaanruskea peltomaisema. Olin jo jarruttamassa ennen ojaa, kun Elina huusi edestä, että hypätään yli ja jatketaan pellolle, ne ovat tehneet sen ennenkin. Kannustin hieman epävarman ratsuni ojasta yli ja jatkoin matkaa Jonnen ja Elinan perässä kapeahkon pellon toiseen laitaan, missä hidastimme puuskuttavat hevoset käyntiin. Päästin Hukan ohjat ihan pitkiksi ja lähdimme kävelemään toisen ratsukon perässä kohti tallia.