- Sukuselvitys

I. Paloraiku on yksi niistä suomenhevosista, joita ei voinut kuin ihailla. Tulipunainen ori lumosi jokaisen sitä katsoneen, sitä hienompaa hevosta ei ollut. Se kilpaili mestaruustasolla niin esteillä kuin kentässäkin, pesten useita puoliverisiä kansallisissa kilpailuissa. Meriittihirmu Paloraiku oli myös näyttelyissä, kantakirjatessa se sai vuoden korkeimmat rakennepisteet ja nähtiin usein ruusuke suitsissa luokkavoiton merkkinä. Orin luonnekaan ei kyllä ollut helpoimmasta päästä, ja se kilpailikin koko kilpauransa ammattilaisen ratsastamana. Siitokseen se siirtyi ansioikkaan uran jälkeen 16-vuotiskautensa lopuksi, astuen 17-vuotiaana enemmän tammoja kuin yksikään muu ratsusuomenhevonen viiteen vuoteen - hankala luonne ei tammanomistajia pelottanut.

II. Savumerkki oli kimo työhevossuunnan edustaja, jota valitettavasti käytettiin jalostukseen kimonkiilto silmissä. Se sai useita varsoja juoksija- ja ratsutammojen kanssa, ja valitettavan harvoin näissä yhdistelmiä tehdessä oltiin kiinnitetty huomiota muuhun kuin Savumerkin väriin. Remeksen isä Paloraiku on yksi harvoista onnistuneista yhdistelmistä ratsutammojen kanssa, harmiksi suurin osa orin varsoista ei koskaan päätynyt puskahevosia kummemmiksi. Se ei kuitenkaan oria pilannut, vahvarakenteista suomenhevosta arvostettiin työhevosharrastajien keskuudessa, ja tämän suunnan tammoista ori sai laadukkaita varsoja, jotka nousivat lajin huipulle, jossa Savumerkkikin oli viettänyt aikaa. Ori eli 28-vuotiaaksi, kuollen muutama vuosi sitten luonnollisista syistä laitumelle.

IE. Kutsuhuuto oli harrastelijan epätoivoinen yritys. Suunnitelmia ja tavoitteita oli, taitoa ei. Huippusukuinen ratsusuomenhevostamma ei koskaan päätynytkään isoihin luokkiin tai muutenkaan saavuttanut mainetta ja mammonaa omistajalleen, vaan muuttui tämän käsissä vuosi vuodelta hankalammaksi tapaukseksi. Kantavaksi omistaja pisti tammansa siinä vaiheessa, kun koko ajan käytökseltään ja ratsastettavuudeltaan huonompaan suuntaan mennyt tamma ei enää jaksanut kiinnostaa, eivätkä omat taidot enää riittäneet. Kutsuhuudon onneksi omistaja joutui myymään tammansa sen ollessa kantavana, omistaja jäi joulun alla työttömäksi, eivätkä rahat hevosenpitoon riittäneet. Näin tamma pääsi synnyttämään varsansa asiantuntevissa olosuhteissa, ja kas kummaa, kun käytöshäiriöiseksikin väitetty hevonen muuttui hyvässä käsittelyssä taas mukavaksi. Tamma elikin uudella omistajallaan lopun ikäänsä, joka päättyi 19-vuotiaana laitumella tapahtuneeseen jalanmurtumaan. Täällä sen selkään saattoi päästää jopa lapsia, kun vanhalla omistajallaan jopa omistaja oli kammonnut selkään kiipeämistä.

E. Temmeltäjä oli ihan tavallinen suomenhevonen. Se oli Helppo B -tasoa koulussa ja esteillä hyppäsi kahdeksaakymppiä, ja kyllä se kärryjenkin edessä kulki. Väritykseltään se oli perinteinen vaaleanpunarautias liinaharja tähtipää. Kaiken lisäksi se oli luonteeltaan mitä ihanin, harva hevonen seurasi perässä kuin koira ilman riimunnarua tai antoi lasten temmeltää ympärillään vapaasti reagoimatta mitenkään innokkaisiin hevoshullunalkuihin. Ei tamma ollut periaatteessa mikään erityinen siitostamma, jos sitä katsoi, mutta sen sukutaulun nähdessään alkoi mieli laukkaamaan jalostussuunnitelmia tehdessä, millainen suku tammalta löytyikään! Laadukkaita ratsuhevosia, mutta nykysuvuissa harvinaiseksi jääneitä. Tästä syystä Temmeltäjä päätyikin seitsemän varsan emäksi, ollen näille ihastuttava emä. Vaikka se ei koskaan ollut itse kummoinen ratsu, sen vanhempien laatuominaisuudet onneksi tuntuivat hyppäävän sukupolven ylitse Temmeltäjän varsoille. Tästä eläköidyttyään tamma päätyi myös epäonnisen kaksoisvarsan keimoemäksi, emä oli huolinut omakseen vain toisen kaksosvarsoista, mutta toisen pelastukseksi Temmeltäjän äidinvaistot heräsivät välittömästi hylätyn varsan nähtyään.

EI. Hulivili oli erisukuisten ratsuhevosten kermaa, ainakin kilpailu- ja näyttelytulosten perusteella. Vain 15-vuotiaana tapaturmaisesti menehtynyt ori ehti saavuttaa urallaan paljon. Koskaan se ei kaikista kirkkainta, suomenhevosten koulukultaa saavuttanut, mutta oli useampaan otteeseen kärkikahinoissa. Se ei saanut kuin muutaman varsan elämänsä aikana, liian ajoissa elämänsä loppuun astellutta oria ei oltu ehditty tarjota julkisesti jalostukseen. Se oli saanut muutaman varsan tarkkaan valituista yhdistelmistä tutuntuttujen tammoista. Orin luonteesta oltiin vaitonaisia, mutta sen huhuttiin lähes käyneen kilpailupaikalla toisen orin kimppuun. Tämä, jos edes totta oli, ei onneksi sen varsoille periytynyt, vaan ne muutama jälkeläinen, joka siltä kilpakentille nousi, olivat tunnetusti selväpäisiä yksilöitä. Vielä tänäkin päivinä Hulivilin tempauksista kilpailupaikoilla kiertää hurjia huhuja, mutta sen omistajat kiistävät yhä kaiken. Huhutaan jopa, että upealiikkeisen orin lopettamisen taustalla ei olisikaan ollut tapaturma, vaan se olisi lopulta muuttunut niin vaaralliseksi myös kotitallinsa ihmisille, että se oli ollut pakko lopettaa.

EE. Varman Vikapäivä saattoi olla lupaava ratsunalku, mutta ei siitä mitään ratsua tullut - tamma päätyi ratsun sijaan valjakkohevosen tielle, joka vei sen aina PM-kilpailuihin saakka. Ratsuksi se ei koskaan palannut ainakaan kilpailuihin, vaikka ratsastajan kanssa suorittikin tasaisen tappavasti Helppo A -tason liikkeet. Nämä liikkeet näyttivät oikein näteiltä, olisi Vikapäivästä kouluratsuksikin ollut. Tosin, jos tamman liikeet olivat ratsain hyvännäköiset, olivat ne ajaessa vieläkin paremmat, se oli selvästi tamman juttu. Siitokseen tamma siirtyi vasta vanhemmalla iällä, ja moni epäili, mahtaisiko tammasta olla siihen ollenkaan, saada nyt niin myöhään ensimmäinen varsa. Tästä huolimatta Vikapäivä varsoi yhteensä kaksi kaunista tammavarsaa, joista molemmista paljastui oikein fiksuja yksilöitä. Toinen päätyi harrastusratsun kautta siitostammaksi, mutta toinen jatkoi emänsä jalanjäljillä valjakkoradoilla.

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Päiväkirja

19. joulukuuta 2017: Metsäsamoilua satulatta
Remes oli aina ollut yksi lempihevosistani. Ori oli helppoluontoinen, mutta kaukana pystyynkuolleesta. Ratsastaessakaan se ei ollut automaatti, mutta oikeiden nappuloiden löytäessä kisakenttien varma ruusukehai. Tämän takia hainkin orin sisään kesken päivän, mukavan herran kanssa olisi kiva lähteä rennolla maastolenkille ilman satulaa. Olisin voinut laittaa tallillamme työssäopissa olevan Saaran tai vastapalkatun uuden hevosenhoitajamme Fannin tekemään työn, mutta Remeksen tapauksessa lähdin mielelläni itsekin rentoutumaan metsän siimekseen. Kauniista talvimaisemista olisi ollut mukava nauttia, mutta tällä lumitilanteella jouduimme orin kanssa tyytymään tylsän mustiin ja märkiin maisemiin.

Remes toimi kuin unelma, joka ei yllättänyt. Pyöreärunkoisen orin selässä oli helppo istua, sen askellajit olivat mukavia ja avut toimivat hyvin. Välillä punarautias olisi halunnut pysähtyä syömään vanhoja heinänkorsia tienpientareelta, ja sain pohkeilla muistutella, että vaikka rennolla käyntilenkillä olimmekin, ei se tarkoittanut sitä, että Remes saisi pysähdellä mielensä mukaan. “Eikö me tässä käyntilenkillä oltu? Käyntilenkki ei ole sama kuin pysähtelylenkki, senkin hölmö”, puhelin orilleni pellon reunaa kulkevalla tiellä askeltaessamme. Huomaamattani lenkkimme venyi yli puolentoista tunnin mittaiseksi, vaikka tarkoituksenani oli ollut tehdä vajaan tunnin lenkki. Pimeäkin alkoi jo hiipiä horisontin takaa, kun saavuimme takaisin tallille. Takaisin kotona Remes sai vielä huolellisen harjaamisen, ennen kuin se pääsi takaisin tarhaan syömään iltapäiväheiniään, jotka sinne oli jaettu meidän ollessamme lenkillä. Hetkeksi jäin vielä katsomaan orini perään hymyillen - kyllä me siitä jossain vaiheessa ykköspalkittu eri laatiksissa hoidettaisiin, niin laadukas se oli.

6. tammikuuta 2018: Mercy ratsuttaa
Saavuin ratsuttamaan Remestä vasta illansuussa, joten pääsin viemään orin maneesin valoon ja lämpöön. Hyppäsin orin selkään ja hoidin satulavyön kiristykset ja jalustinhihnojen lyhentelyt nopeasti pois alta. Remes tuntui hassulta ja isolta, koska en ollut ikinä ennen ollut suokin selässä.

Ori oli hieman unisen oloinen, joten aloittelin alkukäytien jälkeen herättelyllä ravissa. Tein parit voltit ja pysähdykset, jonka jälkeen orilta alkoi löytymään jo hieman liikettä. Toki takajalat olivat vielä jossain hukassa ja meno tuntui kummalliselta, mutta aloin tottumaan isompaan liikkeeseen pian. Aloitin varsinaisen työskentelyn kokoamalla aavistuksen raskasta ja etupainoista hevosta sivuttaisliikkeillä. Oria ei kiinnostanut hikoiluni sitten pätkääkään, vaan meno oli edelleen enemmän laiskaan. Ratsastin liikkeeseen energiaa pidemmillä sivuilla ja kokosin lyhyillä, tehden pohkeenväistöjä sinne tänne.

Vaikka olin vasta aloittanut työstämään hevosta muotoa kohti, lihakseni olivat jo aivan hapoilla. Ori tuntui edelleen raskaalta, mutta se alkoi jo liikkumaan melko nätisti. Remes alkoi jo hakemaan muotoa, joten pääsin kokeilemaan laukkatyöskentelyä. Ihan säpsähdin, kun ori ponkaisi kovalla voimalla oikein takaosalta hyvälle laukalle. Nautin voimakkaasta liikkeestä samalla, kun työstin oria keskiympyrällä. Ohjasin orin ympyrältä takaisin uralle ja valmistelin avutaivutuksen pitkälle sivulle. Ensimmäinen meni miten meni, ori juoksi apujeni läpi. Toistin liikkeen hieman onnistuneemmin pari kertaa, jonka jälkeen siirsin raville. Kevensin ja ratsastin Remestä eteen alas pari kierrosta. Ori oli erittäin hikinen, mutta tyytyväisen oloinen. .

9. tammikuuta 2018: Ratsastamassa Jannica
Tänään ratsuksi oli valikoitunut mukavan oloinen suomenhevosori Remes, joka oli lupsakka tapaus ja vaati vähän aina herättelyä ratsastukseen. Niinpä suuntasimme Remeksen kanssa lähimmälle pellolle tekemään alkuverryttelyä, tai siis lähinnä kävelemään, koska lunta oli kertynyt oria pitkälle yli polvien. Alkuun Remes tuntui hieman ihmettelevän pakkashankea, johon jalat saattoivat yhtäkkiä upota, mutta alkoi sitten rentoutumaan ja työskentelemään kunnolla päästäkseen hangella etenemään. Kotiinpäin kääntyessämme toisella puolen pientä peltoa alkoi orilla olla jo kiirus. Hyvin se kuitenkin kunnioitti pidätteitä ja selvisimme kätevästi reippaan temmon ansiosta tallille puolessa tunnissa. Menimme vielä kivan pikkupakkasen virkistämälle kentälle treenaamaan perusjuttuja. Aloitin heti ravailemaan, käveltyä oli tullut tarpeeksi. Tein ensin vain keventäen voltteja ja ympyröitä, joiden lisäksi teimme muutamat siirtymiset, väistöt käynnissä ja kolmikaarista. Sen jälkeen vaihdoin suuntaa ja aloin pikkuhiljaa ottamaan laukannostoja pitkien sivujen alusta.

Remeksellä ei tuntunut olleen mikään hoppu työnteon kanssa, mutta kun ori huomasi laukkatehtävien alkavan se terävöityi selkeästi. Nostettuani laukat muutamaan kertaa tein pari ympyrää laukassa eri puolille kenttää ja sitten kävelimme hetkisen. Orilla oli hyvä kunto kylläkin, se olisi jaksanut jatkaa vielä vaikka kuinka paljon, mutta itseni takia oli välillä hengähdettävä, koska orilla oli melko iso askel poneihin tottuneelle ratsastajalle. Käveltyämme muutaman kierroksen kokosin ohjat jälleen tuntumalle ja jatkoimme laukka työskentelyä uraa pitkin tehden päätyihin sekä keskelle keskikokoiset ympyrät. Loppua kohti alkoi Remes työskennellä selän läpi ja takaosalla kunnolla, joten otin mukaan muutamia ympyröitä vielä kootussa laukassa molemmissa suunnissa. Loppuverryttelyjä ennen tulimme väistöjä ravissa sekä muutaman sivun avotaivutuksia käynnissä ennen kuin otimme loppuraveja pidemmällä ohjalla Remeksen tyytyväisenä venyttäessä kaulaansa. Samalla jouduin sitä tosin hieman pyytämään eteenpäin raipankin avustuksella, jotta ori liikkui reippaammin loppuun saakka. Sitten se sai levähtää loppukäyntien merkeissä, jotka talutin tänään maastakäsin.