Syrjän Veriraha

KTK-III KV-I SV-I

© ratsastuskuvat tallin omaisuutta, muut VV

Olipa kerran Vertti. Vertti oli, ja on itse asiassa yhä, oikea Prinssi Liinaharja, joka laukkaa hädässä olevan prinsessan avuksi epäröimättä. Urhea ratsumme ei kaihda lohikäärmeitä eikä punaisia postilaatikoita, ja johdattaa vaarassa olevan tammaneidon epäröimättä turvaan.

Ihmisten kanssa Vertti ei sitten olekaan niin kiva. Se taitaa sikailun jalon taidon eikä epäröi hyödyntä näitä vaivalla kartutettuja kykyjä. Pitäähän sitä nyt kokeilla, onko ihminen tarpeeksi kunnollinen kelvatakseen aatelisliinakon seuraan. Kokeilemisen voi suorittaa muun muassa tarkastamalla tarhalankojen sähköjen toiminnan tai testaamalla, pitääkö taluttaja riimunnarusta niin lujasti kiinni, että mahdollinen hevosvaras ei saa pihistettyä Verttiä henkivartijan näppien ylitse.

Ei siis ehkä yllätä, että Vertti kannattaa hoitaa käytävällä. Ori osaa kylvää tuhoa ympärilleen ja aiheuttaa epätoivottuja harmaita hiuksia hoitajalleen. Liinakko ei olekaan erityisen suosittu tallityöntekijöiden keskuudessa, mutta eipä se sitä tunnu haittaavan, sillä tammojen mielestä se on tallin rokkistara. Hoitotoimenpiteistä selviää pitkällä pinnalla, tehokkuudella ja aimo ripauksella välinpitämättömyyttä. Perinteiset hevosmiestaidot voi hetkeksi unohtaa, niistä tuntuu olevan enemmän harmia kuin hyötyä Vertin kanssa puuhastellessa. Jos lainkaan lohduttaa, niin yhtä hyvin tai huonosti orin hoitaminen sujuu aloittelijalta kuin alalla 30 vuotta olleelta. Päättele siitä sitten, miksi Vertti on kengittäjän ja eläinlääkärin mielestä sellainen tapaus, että tehtiin mitä tahansa, on se syytä tuupata ensi töiksi oikein kelpo pöhnään rauhoittavilla.

Ratsastaminenkaan ei ole mitään ruusuilla tanssimista, joka ei varmasti enää jaksa yllättää. Ihmisen hyppääminen maasta hevosen selkään matkustajaksi suorastaan helpottaa Vertin seuraavan hirmuteon suunnittelemista. Hevillä Verttiä ei uskoisi meritoituneeksi kilpahevoseksi, kun katselee sen menoa kentällä tai kenties uskaltautuu itsekin selkään kokeilemaan. Maastoonkin joku on orin kanssa joskus erehtynyt, mutta ei siitä tässä kohtaa sen enempää.

Avut eivät mene oikeastaan läpi, pukkisarjat ovat kamalan komeita ja villit sivuloikat vielä hienompia. Jos oria ei olisi tutkittu turvasta hännänpäähän ensin eläinlääkärin ja sen jälkeen vielä kaiken maailman henkiparantajien toimesta, Vertti olisi helppo leimata kipeäksi tapaukseksi, mutta tällä kertaa totuus on se, että se vain on vähän vähemmän palvelualtis ja ikuinen hormonihyrrä. Peräänannossa ori ei ole liikkunut varmasti ikinä, mutta silti jollain ilveellä Helppo A -tasolta on tarttunut mukaan iso kasa ruusukkeita. Olisi kiva sanoa, että nämä ruusukkeet johtuvat hienosta hevosesta ja hyvästä ratsastuksesta, mutta syy taitaa olla puusilmäisessä tuomaristossa. Tuomariston lahjonnastakin jotkut ovat joskus syyttäneet, mutta se väite kiistetään jyrkästi.

Esteillä ei auta muuta kuin pitää tiukasti kiinni ja rukoilla jotakuta ylempää. Vertillä hyppäämistä voisikin verrata vankilassa koetun uskoontulon kaltaiseen kokemukseen. Suurimman osan ajasta orin kassa hypätessä molemmat osapuolet pääsevät esteen ylitse, mutta ollaanko päästy oikean esteen yli, ja jatkuuko ratsukon matka myös esteen jälkeen yhdessä, jää arvoitukseksi. Hyppäähän ori ihan komeasti, mutta harvoin radat menevät muuten niin hyvin, että niistä jäisi mainittavaa jälkipolville.

• Suku
• Kilpailut
• Päiväkirja