- Sukuselvitys

i. Turha oli aikoinaan varsin tunnettu jalostusori, jonka kilpailunäytöt kouluratsastuksen saralta eivät jättäneet ketään kylmäksi – joskin myös orin voikko väri vaikutti varmasti osaltaan sen suosioon. Tämä 161cm korkea ori syntyi maineikkaalle suomenhevoskasvattajalle eteläiseen Suomeen ja se ratsukoulutettiin kasvattajansa luona ikäryhmäkilpailuja silmällä pitäen. Niihin Turha ei kuitenkaan koskaan osallistunut jostain syystä ja ori myytiinkin sitten kuusivuotiaana menestyneelle kouluratsastajalle. Hieman haastavan luonteensa vuoksi koulutus ei edennyt aivan niin nopeasti kuin uusi omistaja olisi toivonut, mutta ison työn päätteeksi ori oli kuitenkin valmis kisaradoille. Turha aloitti kilpailemisen ensin Helppo A -luokissa, mutta siirtyi jo seuraavalla kaudella vaativammalle tasolle, sijoittuen säännöllisesti ja jopa voittaen useita kertoja. Turhan ollessa 11-vuotias se kantakirjattiin II-palkinnolla, minkä jälkeen sille tuli useita astutuspyyntöjä. Kilpakentillä oria nähtiin paljon 18-vuotiaaksi asti, jolloin se siirtyi kisaeläkkeelle. Voikko ori vietti eläkepäivänsä keskisuurella tallilla ja sai elää yhä varsin aktiivista elämää. Turha oli 24-vuotias kun se lopetettiin hammasvaivojen vuoksi omassa pihassaan. Jälkeläisiä ori sai useita kymmeniä aktiivisen jalostusuransa aikana. Luonnollisesti varsin suuri osa varsoista päätyi harrastehevosiksi, mutta osa myytiin kilpaileviin koteihin. Näin ollen Turha näkyy melko hyvin suomenhevosten suvuissa. Varsin hyvin ori onnistui periyttämään kaunista väritystään, mutta ikävä kyllä myös sen melko haastava luonne periytyi etenkin orijälkeläisille voimakkaasti.

ii. Toivoton oli melko vaatimattoman näköinen 160cm korkea rautias suomenhevosori, jonka omistaja näki valtavasti vaivaa kouluttaakseen orin vaativa B -tasolle kouluratsastuksessa. Tällä tasolla ei tosin menestystä tullut, mutta helpommissa luokissa ori sijoittui usein. Vaikka Toivottomalla – tai Tompalla – oli omat rakenteelliset puutteensa, se oli kuitenkin kantakirjattu kolmannelle palkinnolle, joskin sen hyvä luonne ja hyvät kilpailutulokset taisivat vaikuttaa asiaan positiivisesti. Ori oli tosiaan hyvin lempeä ja kärsivällinen, joskaan ei kovin fiksu tapaus, joka puursi ratsastajansa pyynnöstä väsymättä ja tylsistymättä. Tämän ominaisuuden ansiosta Tomppaa käytettiin paljon varsin isoluonteisille tammoille. Orilla oli ikää 26 vuotta kun sen omistaja päätti päästää vanhan herran vihreämmille laitumille nivelrikon vuoksi. Mikään valtaisan suosittu siitosori Toivoton ei missään määrin ollut. Se ei tuntunut oikein jäävän kenenkään mieleen, joten astutuspyyntöjä tuli harvakseltaan. Orin isoin valtti oli, kuten mainittua, sen järkevä luonne, minkä vuoksi iso osa emätammoista olikin sitten paljon haastavampia. Tämän vuoksi suurin osa Tompan jälkeläisistä on melko vaikealuonteisia, joten toivottua tasoittavaa vaikutusta ei saatu aikaiseksi. Kuitenkin kisahevosiksi päätyneet jälkeläiset ovat menestyneet hienosti kouluratsastuksessa, sillä etenkin orivarsat ovat huomattavasti isäänsä näyttävämpiä.

ie. Helmiina oli sirorakenteinen ja suuri, peräti 164cm korkea suomenhevostamma, jonka elämän isoimmiksi ansioiksi jäivät lähinnä kasa hajonneita koppakärryjä ja liuta varsoja. Tamma osoitti jo pikkuvarsana isoa luonnetta ja suurta sinnikkyyttä, mikä myöhempinä vuosina osoittautui lähinnä huonoksi asiaksi. Voikko hevonen ei nimittäin halunnut pätkääkään miellyttää ihmisiä. Alun perin Helmistä piti tulla ravuri, mutta hajotettuaan niin monet kärryt, valjaat ja suitset, tuumasi tamman omistaja että antaa olla ja totutti tamman satulaan ja ratsastajaan. Tämä sujuikin paljon paremmin, kunnes siltä alettiin vaatia asioita, jolloin tamma pisti ihan ranttaliksi. Niinpä Helmiina jäi lähinnä pihattoon pölyttymään ja näyttämään hapanta naamaa kaikille muille hevosillekin, kunnes sen omistaja päätti astuttaa tamman. Oriksi hän valitsi mahdollisimman hyväluonteisen ja tasaisen yksilön, toivoen saavansa helpomman varsan. Koska Helmiinan emäominaisuudet olivat erittäin hyvät siitä tuli täyspäiväinen siitostamma ja tätä virkaa se hoiti 22-vuotiaaksi asti, jolloin sen sydän petti yllättäen ja se menehtyi omaan karsinaansa. Tamma ehti saada peräti kahdeksan jälkeläistä, joille se periytti voikkoa väritystä yli viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä. Harmittavaa kyllä osa varsoista paljastui yhtä haastaviksi kuin emänsä. Kilpakentillä on Helmiinan jälkikasvua nähty jonkin verran, lähinnä esteratsastuksen puolella, mutta on joukossa pari kouluhevostakin. Ravureiksi ei Helmiinan varsoista oikein ollut, niiden vauhti ei yksinkertaisesti riittänyt.

e. Viivain oli 156cm korkea vaaleanpunarautias suomenhevostamma kauniilla liinaharjalla varustettuna. Se oli luonteeltaan äärimmäisen lempeä ja kiltti, mutta hyvin yksinkertainen. Tamma ei hoksannut uusia asioita todellakaan nopeasti, mikä hidasti sen kouluttamista aika tavalla. Viivain olikin vain Helppo B -tasoinen koulupuolella, esteitä se hyppäsi 80cm ratana ja hieman enemmän yksittäin. Kilpailuissa liinakkoa käytettiin aika harvakseltaan, lähinnä jos naapuritallit niitä järjestivät, joten suurta menestystä Viivain ei koskaan saavuttanut. Kasvattajallaan asuessaan tamma oli varsonut kerran neljävuotiaana, mutta uuteen kotiin se myytiin samaan aikaan kun varsa vieroitettiin ja tämä kyseinen nainen omistikin Viivaimen sitten koko sen loppuelämän ajan. Vanhemmalla iällä punaraudikko opetti myös omistajansa kaksi tytärtä ratsastuksen saloihin ja kiersi heidänkin kanssaan tallikisoissa aina vanhuuspäiviinsä asti, aina silloin kun ei ollut mammalomalla. Viivain vaipui ikiuneen omassa karsinassaan 26-vuotiaana keuhkokuumeen uuvuttamana. On sinänsä hieman kyseenalaista, että Viivainta on käytetty jalostukseen sen melko heikon rakenteen vuoksi, mutta joka tapauksessa tammalla on viisi jälkeläistä. Mitään varsinaisia ruudinkeksijöitä ne eivät ole, mutta useimmat kuitenkin hieman nopeammin oppivia kuin emänsä. Kumpikin orivarsoista on päässyt kilpailu- ja jalostuskäyttöön, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että suora tammalinja on katkennut, sillä yhdelläkään Viivaimen tammavarsalla ei ole omaa jälkikasvua ja nuorinkin on jo reilusti yli 10-vuotias.

ei. Penaalin Terävin Kynä, tutummin Pena, oli jykevärakenteinen punarautias ori, jolta korkeutta löytyi 158cm. Missään määrin se ei muistuttanut nimeään vaan oli pikemminkin aivan päinvastainen: yksinkertainen ja hidas hoksaamaan asioita. Sen kasvattaja vitsailikin usein, että ori taisi varsana juosta liian monesti tiiliseinään. Joka tapauksessa orin koulutustasoksi saatiin tahkottua Helppo B ja 100cm ja maastoesteetkin ylittyivät varsin sujuvasti. Penan lyhyt kilpailu-ura painottuikin hyvin vahvasti kenttäratsastukseen, jossa se sijoittui joitakin kertoja Helpoissa luokissa. Aikuisiällä ori myös yritettiin kantakirjata, mutta se jäi pisteen päähän kolmospalkinnosta, eikä omistaja halunnut yrittää myöhemmin uudelleen, sillä Penan takapolvet olivat jo alkaneet hieman oireilla, minkä vuoksi ori myös vetäytyi kilparadoilta pois vain 12-vuotiaana. Muutaman vuoden ori eleli aika rauhallista elämää kotitallillaan. Se ulkoili paljon ja kyllä Penaa myös liikutettiin säännöllisesti, mutta tavoitteellisessa treenissä se ei enää ollut. Takapolvivaivojen vuoksi ori lopetettiin 17-vuotiaana. Mikään erityisen suosittu jalostusori tämä punaraudikko ei ollut, mutta astui se eläkepäivillään kuitenkin seitsemän tammaa, joista kuusi tulikin kantaviksi. Nämä kuusi varsaa olivat kuitenkin varsin epätasalaatuisia, eikä Penaa voikaan missään määrin kutsua kovin hyväksi periyttäjäksi. Ehkä kaikkein parhaiten orin jälkikasvun tunnistaa niiden hieman hitaasta ja yksinkertaisesta luonteesta. Menestyneitä kilpahevosia ei Penan jälkeläisistä tullut, pikemmin mukavia harrasteratsuja.

ee. Kodon Venla oli melko tunnettu kouluratsu aikanaan. Sen elämä alkoi oikein hienosti, sillä tamma syntyi menestyksekkäälle suomenhevoskasvattajalle ja sukunsa puolesta tamman harteille oli kasattu melkoinen määrä odotuksia ja toiveita. Kaikkien onneksi Venla myös lunasti ne kaikki, sillä se menestyi varsanäyttelyissä erinomaisesti, sen koulutus sujui jouhevasti ja tamma pääsi osallistumaan ikäryhmäkilpailuihin niin neljä- kuin viisivuotiaanakin, ollen kummallakin kerralla ikäryhmänsä lupaavin kouluhevonen. Nousukiito vain jatkui Venlan koulutuksen edetessä ja 9-vuotiaana sillä oli jo useita sijoituksia avoimista Helppo A -luokista. Vaaleanpunarautiaan tamman kanssa tähdättiin suomenhevosten mestaruuksiin ja se oli ehdoton ennakkosuosikki, vaikka sen pienehkön koon (vain 151cm) pelättiin olevan esteenä ja tamman jäävän näyttävämpien orien varjoon. Venla osoitti kuitenkin nämä pelot aivan turhiksi ja voitti koulumestaruuden peräti neljänä vuonna peräkkäin. Ollessaan menestyksensä huipulla tamman ratsastaja kuitenkin loukkaantui ja näin ollen myös Venla vetäytyi kilparadoilta pois 15-vuotiaana. Lopun elämänsä tamma vietti kotitallillaan pihatossa siitostammana ja oman laumansa kiistattomana johtajana, sillä luonnetta tältä koulutammalta ei todellakaan puuttunut. Kodon Venla saatettiin ikiuneen 30-vuotiaana omistajan lopettaessa hevosenpidon. Jalostuksen näkökulmasta oli oikea onnenpotku, että Kodon Venla lopetti kilpailu-uransa viimeistään 15-vuotiaana ja se päätettiin astuttaa heti. Tamma ehti tehdä kuusi jälkeläistä ennen kuin se siirrettiin täysin eläkkeelle. Venla hoiti varsansa aina hyvin ja oli muutenkin erinomainen siitostamma, joka jätti oman jälkensä etenkin varsojensa rakenteisiin. Raudikon iso ja temperamenttinen luonne ei kuitenkaan jälkikasvulle juuri periytynyt, mistä tamman omistaja oli erityisen kiitollinen.

© Ireth

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Näyttelymenestys

- Päiväkirja

27. tammikuuta 2017: Veera Ruusulan kouluvalmennus
Ajelin jo tutuksi tullutta reittiä kohti Syrjän ratsutilaa ja tämänkertaista kolmen valmennuksen rypästä Elinalle ja hänen ratsuilleen. Ensimmäisenä valmennusvuorossa tulisi kuulemma olemaan hieman vaativahko suomenhevosori Tarkkis, jonka lempinimen kuullessa sai kyllä suupielen nousemaan ylöspäin.

Elina ei ollut turhaan varoitellut orin hankaluutta ja lempinimi osui kuin enemmän kohdalleen tämän upean värisen suomenhevosoriin kanssa. Alkuvalmennuksesta ori koitti juosta ratsastajansa altapois ja sen turpa osoitti kohti taivasta. Ratsukko sai lähteä työstämään heti alkutunnista kahdeksikko tehtävää, jossa vaihdatin ratsukolla kokoajan tempoa ja askellajia käynnin ja ravin välillä. Kääntävät harjoitteet saivat hermostuneen oloisen orin rauhoittumaan ja sen pää laski ja ori lähti hakemaan muotoa.

"Nonni, jospa sitten päästäisiin harjoittelemaan päivän pääteemaa eli koottua käynti ja ravia", totesin tyyvyäisenä. Tarkkis oli ajoittain vielä hieman kireä ja Elina sai tehdä suuriakin korjausliikkeitä, jotta meno lähti sujumaan hyvin. Tarkkiksella oli hyvä työntö jaloista, jos se vain jaksoi keskittyä tehtävän tekemiseen eikä sen huomio ollut kiinnittynyt ympärillä tapahtuvaan. Lähdin myös korjaamaan Tarkkiksen ryhdikkyyttä ja askeleen pituutta etenkin ravissa. Elina sai tosissaan tehdä töitä orinsa selästä ja monen harmistuksentunteen jälkeen homma lähti sujumaan. Ratsukko sai työstää tätä tehtävää alkutunnin kahdeksikon tapaan, mutta niin, että lävistäjät mentiin kulmista kulmiin ja toisinaan päätyihin tehtiin voltteja tai suuria ympyröitä laukassa tai halutussa kootussa askellajissa. "Sehän on nyt ihan eri hevonen, nöyrä ja kuuliainen", pääsin ihastelemaan valmennuksen lopuksi.

20. kesäkuuta 2017: Ratsastamassa Onski
Kuvankaunis Tarkkis odotti minua tarhassa, kun saavuin tallille. Se tuli kiltisti perässäni sisälle ja seisoi paikallaan kun harjasin sitä. Olin päättänyt mennä orilla ilman satulaa, vaikka se ei ollutkaan ehkä paras idea. Noustuani selkään ja annettuani Tarkkiksen kävellä hetken aikaa, keräsin ohjat ja aloin taivuttelemaan sitä. Sainkin saman tien huomata, että ori todellakin vaati selkeitä apuja. Tarkkis kuunteli kuitenkin kiltisti apujani, vaikka uskottavasti heiluinkin kuin perunasäkki konsanaan pompottavissa askelissa. Annoin Tarkkiksen kävellä hetken aikaa pitkin ohjin, sillä päivä oli tosi kuuma. Välikäyntien jälkeen nostin laukkaa ja yritin tehdä laukkavoltteja. Tarkkis kääntyi hyvin, vaikka itse olin varsin huonosti mukana. Tultuani alas selästä kastelin oria vielä sienellä läpi. Tarkkikselle!

20. marraskuuta 2017: Tehopuunauspäivä Miian tapaan
Lähdin hakemaan pahaa aavistamatonta Tarkkista tarhasta talliin. Tänään herralla oli edessään pesu, jota tämä suomijuntti inhoaa yli kaiken. Tarkkis olikin ihan mudan peitossa ja hilsettäkin siitä löytyi kahden hevosen edestä. Tallissa ori oli suuntaamassa jo karsinaansa käytävää pitkin kävellessä, mutta pesupaikkaa kohti kääntyessämme Tarkkiksen rento ilme vaihtui närkästyneeksi. Herra stoppasi siihen paikkaan, mutta se kuitenkin suostui jatkamaan matkaansa eteenpäin parin maiskatuksen jälkeen. Sain herran porkkanoiden avulla lahjottua niin, että sain sen kiinni pesupaikalle.

Porkkanat syötyään Tarkkis alkoi kuopia vimmatusti ja vesihanan avatessani kuopiminen vaan yltyi. Ori kiemurteli veden kastellessa sen karvapeitteen. Kun Tarkkis oli kokonaan märkä, hinkkasin orin pinttyneitä likalänttejä runsaasti vaahtoavalla shampoolla hyvän aikaa. Vihdoin kun ori alkoi näyttää taas voikolta, avasin vesihanan, jolloin ori huokaisi ja alkoi taas kuopia raivokkaasti. Tarkkis olisi varmaan kuopinut itsensä Uuteen-Seelantiin asti jos maa olisi ollut tarpeeksi pehmeä. Kun shampoot oli saatu suomijuntista pestyä pois, kuivasin sitä vähän hikiviilalla ennen loimen laittoa. Otin pesupaikan viereen etukäteen kantamani kuivatusloimen ja heitin sen orin selkään. Kiinnitin narun orin riimuun kiinni ja irrotin metalliketjut ja ori näyttikin oikein onnelliselta kun lähdimme herran kanssa kävelemään käytävää pitkin kohti sen karsinaa. Saatuani Tarkkiksen karsinaan, ori päätti heti mennä piehtaroimaan. Se siitä pesusta sitten...

12. joulukuuta 2017: Reipas tapaus
Varustin Tarkkiksen kaikessa rauhassa, minulla ei ollut mikään kiire mihinkään. Kaikki päivän työt oli tullut tehtyä, olin saanut kyläilemään tulleen tuttavani avuksi karsinoiden siivoukseen ja hevosten ruokintaan. Tuttavani oli hetki sitten kurvannut tallinpihasta pois suunnaten autonsa keulan kohti kotiansa, ja minä kipuaisin vielä ratsastamaan voikon orin, se oli ollut muutaman päivän vapaalla, joten muutenkin hieman ärsyttävällä tapauksella saattaisi olla tälläkin kertaa hieman paljon virtaa, ja valitettavasti se energia harvoin suuntautui työntekoon.

Ja no, olin oikeassa. Maneesin keltaisessa valossa aloitin alkuverryttelyt, mutta edes alkuun pitkällä ohjalla kävellessäni Tarkkis ei pysynyt nahoissaan. Se ei oikein osannut päättää, pitäisikö sen laahustaa uralla kuin vanhuksen, vai olisiko sen pitänyt hyppiä ja pomppia ympäriinsä ylienergisenä. Päädyinkin nopeasti ottamaan orin ohjat käsiini ja tekemään sitä, mitä se oli päättämisen vaikeudessaan tehnyt jo pitkin ohjin: temponvaihdoksia. Ori ei tarvitsisi tänään mitään liian rankkaa treeniä, sillä olisi huomenna valmennus, mutta ilman ratsastamista se olisi räjähtänyt käsiin huomenna. Temponvaihdoksista Tarkkis saikin mietittävää, ja sama tehtävä laukassa antoi orin päästellä patoutuneita energioitaan. Isompaa tempoa pyytäessä se kerran meinasi vaihtaa jopa nelille, ja jouduin toppuuttelemaan sitä, kiitolaukka ei olisi kaikista fiksuin idea rajallisen kokoisessa maneesissa. Sisällytin treeniimme vielä muutamat vastalaukat ja laukanvaihdot, kun kerran energiaa oli. Nyt olisi huomista valmennusta ajatellen helpompi hevonen, totesin napatessani ratsastuksen lopuksi maneesin katsomon laidalta fleecen hikisen Tarkkiksen päälle.

7. tammikuuta 2018: Miian kanssa hankitreeneissä
Tänään Tarkkiksella oli ohjelmassa hankitreeniä pellolla. Hain orin tarhastaan talliin kuntoon laittoa varten. Tarkkis taisi muistaa edellisen käyntini vielä hyvin, sillä pesupaikkan ohittaessamme orin ilme muuttui kauhistuneeksi, mutta kun pesupaikka jäi taakse ja jatkoimme matkaa vielä eteenpäin, orin ilme muuttui helpottuneeksi. Harjasin ja varustin Tarkkiksen tallissa, jonka jälkeen nousin tallin pihassa satulaan. Lähdimme pihasta hiekkatietä kohti, jossa alkuverryttelin orin ennen pellolle menoa. Alkukäyntejä kävelin noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen keräsin ohjat lyhyemmiksi ja siirsin orin kevyeen raviin. Ravissa tein vähän pohkeenväistöä tien laidasta laitaan, että saisin orin kuulolle. Kun ori alkoi tuntua ravissa hyvältä, nostin laukan laukkasin hetken aikaa, että ori vertyisi. Laukan jälkeen siirsin orin hetkeksi käyntiin. Hetken kävelyn jälkeen menimme Tarkkiksen kanssa pellolle, jossa lunta oli suunnilleen Tarkkiksen polviin asti. Teimme orin kanssa isoa ympyrää ensin käynnissä ja sen jälkeen ravissa. Tarkkis joutui nostelemaan jalkoja sen verran paljon, että se hengästyi nopeammin, joten annoin orille välillä käyntitaukoja. Otimme vielä muutaman laukkapätkän pellolla ennen kuin siirryimme takaisin tielle loppuverryttelemään. Tiellä menin orin kanssa kevyttä ravia vähän pidemmällä ohjalla ennen loppukäyntejä. Tarkkis hikosi ratsastuksesta aika paljon, eikä mikään ihme kun pellolla se sai nostella kunnolla jalkojaan. Tallissa riisuin orilta varusteet pois ja laitoin sille kuivatusloimen päälle, että sen saisi vielä saman päivän aikana kuivaksi.

6. heinäkuuta 2018: Lomalta paluu
Tarkkis joutui tänään todella töihin. Ori oli viimeiset muutaman viikkoa ollut puhtaasti laidunlomalla, mutta nyt ne ajat olivat ohi. Vatsanympärys oli kasvanut ja sporttisesta orista oli muutamass viikossa tullut lihapulla. Ei sitä tuon näköisenä voisi laatuarvosteluihin viedä, tulisi tuomareilta noottia siitä, kuinka urheiluhevosen ei kuulunut näyttää eläkepäiviään viettävältä puskaratsulta. Näin valmistelutreenit muuttuivat astetta suuritöisemmiksi. Tarkkista varustaessani satuloin orin estesatulan alle, vaikka esteitä ei suunnitelmissa ollutkaan. Voikko ori pääsisi oikein kunnon maastolenkille näin aamupäivästä, ja jos jollakulla olisi illalla aikaa, pääsisi se vielä kentälle jumppamaan. Toivoin, että orin kunto ei ollut rapistunut parissa viikossa samaan tahtiin sen ulkonäön rupsahtamisen kanssa.

Kun pääsimme lähtemään pois tallinpihasta kohti metsäteitä, ei ori olisi millää halunnut lähteä. Kavereille piti huudella ja tammoille machoilla. Tarkkis ei liiemmin pitänyt yksin maastoilusta, mutta kun sille antoi tarpeeksi napakasti pohkeita, totteli ori kyllä, ja lähti hieman vastahakoisesti askeltamaan kohti metsikköä. Maastolenkillä sain keskustella ori kanssa useampaan kertaan siitä, että emme olleet kääntymässä jokaisesta kotiin päin vievästä risteyksestä kohti tallia. Reippaampiin askellajeihin siirryttäessä tämä ongelma onneksi väheni. Tarkkis kulki hyvin eteen ravissa ja laukassa, parissa viikossa syntynyt heinävatsa ei tuntunut hidastavan sen menoa. Kun saavuimme tallille puolentoista tunnin lenkin jälkeen, oli voikko läpimärkä hiestä, enkä minäkään ollut hikoilulta välttynyt, vaikka sää olikin kaukana kesäkelistä.