- Sukuselvitys

- Jälkeläiset

- Kilpailukalenteri

- Päiväkirja

29. heinäkuuta 2017: Puunauspäivä
Tänään Kalle pääsi oikein tehopuunauksen kohteeksi, nuori ori suuntaisi huomenna kohti Suomenhevosvarsojen laatuarvostelua. Askellajeiltaan laadukas ja muutenkin komea ori voisi pärjätä näissä laatuarvosteluissa hyvin, jos se vain malttaisi keskittyä. Keskittyminen ei olisi itsestäänselvyys, kaksivuotias oli hyvinkin tietoinen siitä, että se oli Ori isolla O-kirjaimella, ja piti itsestään isoa meteliä muiden hevosten edessä. Todellakin toivoin, että tähän käytökseen vaikuttivat nuoren orin hörmonihöyryt, ja vähän kasvettuaan se rauhoittuisi.

Takaisin tehopuunauksen pariin. Kalle, kypsässä kahden vuoden iässä, oli paljastunut jo vuosi sitten yhdeksi tallimme pahimmista sottapytyistä. Nytkin se seisoi pesupaikalla hyvin viattoman näköisenä. Tai niin viattoman näköisenä, kun noin viiden sentin mutakerroksen alta pystyi näyttämään. Ja olisipa se muta ollut edes sellaista perinteistä "mä tossa vähän pyörähdin piehtaroiden", mutta ei. Mutaa, ällöttävää märkää mutaa, oli orin iholla asti. Ja nyt on heinäkuu! Mistä ihmeestä se ori oli ylipäätään löytänyt koko laitumelta kohdan, jossa oli noin mutaista?

Sanotaan vaikka niin, että operaatio Kalle puhtaaksi ei sujunut ihan kamalan onnellisissa merkeissä. Kalle pyöri ja hyöri ympäriinsä minkä kerkesi, ja onnistui kerran jopa pudottamaan vesiletkun kädestäni niin, että sain oikein kunnon kylvyn jääkylmällä kaivovedellä veden suihkutessa päälleni. Kahden tunnin, lukuisten kirosanojen, läpimärkien vaatteiden ja tallottujen varpaiden jälkeen Kalle oli kuivaamista vaille valmis. Orin olisi voinut kuivattaa helposti kesäisessä auringossa ulkona, mutta mieleeni piirtyi kauhukuvia mutaisesta varsasta. Tämän takia päädyinkin loimittamaan Kallen ensin kuivatusloimella, ja orin kuivuttua ohuella puuvillaloimella ja jättämään sen vastasiivottuun karsinaan. Loimen köytin kiinni vielä ylimääräisellä loimivyöllä - sotkuinen orimme on aikamoinen houdini loimien kanssa.

20. syyskuuta 2017: Penelopeian liikutusnakitus
Olin saanut muutamaa päivää aiemmin puhelun, jonka päätteeksi löysin itseni lupautuneena liikuttamaan suokkiori Kallen tuon vakituisen ratsastajan sairastumisen vuoksi. Mitä orista kuulin etukäteen, se oli melko hyvällä tasolla suorittanut kilpahevonen. Mutta kuten jokainen kilpahevonen, myös Kallella oli rentoja päiviä, ja tänään olisikin yksi niistä. Tehtäväni olikin hoitaa Kallen treenistä palauttava liikutus, ja olin ajatellut hoitaa sen mukavan maastolenkin kautta.

Kallen kotitallille saavuttuani hain orin tarhasta, jossa se oli selkeästi ottanut kaiken ilon irti syksyn mutakeleistä. Perusteellisen harjauksen jälkeen etsin käsiini suomenhevosen varusteet, ja varustin sen ratsastuskuntoon. Orin kotitallin maastot olivat minulle onneksi ennestään tutut, joten tallipihasta lähdimme luottavaisin mielin. Kalle osoittautuikin oikein mainioksi kaveriksi. Se oli selkeästi rohkea hevonen, ja sen maastoeste tausta olikin huomattavissa myös pienellä lenkillämme. Ori ei ollut moksiskaan rätisevistä oksista tai tuulen suhinasta puskissa, mutta menohaluja sillä kyllä oli vaikka muille jakaa. Aivan pelkkään köpöttelyyn en oria alkanutkaan pakottaa, ja saimmekin otettua kaksi varsin vauhdikasta laukkapätkää mukavilla hiekkasuorilla. Kun palasimme tallipihaan, olin positiivisesti yllättynyt. Vaikka Kallessa olikin näkyvissa kilpahevosen säpäkkyyttä, se oli silti ehta suomenhevonen, fiksu ja luotettava. Tallissa ori saikin juotavakseen aimoannoksen melassivettä, ja tehokkaan pesun hikisille kohdille. Pikainen harjaus, ja sitten ori saikin palata omaan tarhaansa. Ja tokihan se meni ensiteoikseen piehtaroimaan juuri siihen tarhan likaisimpaan nurkkaan. Niin kuin hevoset yleensäkin.

21. marraskuuta 2017: Laydan kallepäivä
Silitin Kallen, tuon kauniin, harmahtavanrautiaan orin pehmeää turpaa tyynesti etelän auringossa ruskettuneella kädelläni. Hevosen omistaja Elina oli ollut huolissaan siitä, saako hevonen huomiota, joten oli tarjoutunut pitämään sille seuraa yhden päivän ajaksi. Olimme jo käyneet rauhallisella maastolenkillä nähden hirven, joka säikäytti Kallen pahemman kerran, ja ihmetelleet outoja asioita tallin pihassa, kuten traktoreita ja muovisäkkiä, jonka sisällöstä emme kumpikaan tienneet. Kallella ja minulla oli todella alkanut synkkaamaan, vaikka myönnän olleeni aluksi hieman stereotyyppinen tuota suomenhevosoria kohtaan. Nyt oli kuitenkin aikani lähteä, ja jättää tuo hieno hevonen taakseni, palata omalle tallille omien hevosteni luokse. Annoin viimeisen halin tuolle pehmeälle Kaamostaivaalle, joka jäi katsomaan minua kummastuneena kun astelin haikein mielin pois tallilta, kohti omaa autoani ja sitä kautta omaa talliani. Kuinka voikaan ihastua hevoseen niin kovasti niin lyhyessä ajassa?

31. toukokuuta 2018: Hullu hevonen, hullumpi hombre selässä
En ollut lainkaan odottanut tätä, kun Elina talutti suomenhevosori Vähäpellon Kaamostaivaan, Kallen, eteeni. Orilla oli selässään estesatula, sen jalat oli suojitettu huolella ja satulasta roikkuivat paukkuliivin kiinnitysnarun. Toisessa kädessään Elina piteli Kallen ohjia, toisessa paukkuliiviä. "Sä lähet nyt hyppäämään maastoesteitä!" nainen kajautti. Katselin häntä kauhuissani, suunnitelmiini ei kuulunut itseni tapattaminen laitumella viikon seisseen orin selässä. "Anteeks että mitä sä just sanoit?" kysyin. Kauhistukseni paistoi varmasti läpi äänestäni, vaikka olinkin pyrkinyt pitämään naamani peruslukemilla. "Just niin kun mä sanoin. Mä tulen Humpan kanssa mukaan, se on mulla tuolla käytävällä suitsia vaille valmiina. Kalle saa olla hyvä esimerkki, Humppa on arastellut tota vettä yksin, ni pääsette kato päräyttämään sinne meidän eellä ja me tullaan perässä, tolla nuorella on kisavietti niin verissä, että se varmasti tulee perässä, että ei vaan jäisi jälkeen", Elina selitti suunnitelmansa, johon oli alistuttava. Niin me päädyimme Kallen kanssa harrastamaan maastoestehyppelyä. Elinalla ja Humpalla oli omat ongelmansa, joka oli ihan ymmärrettävään nuoren hevosen kanssa, mutta oma hermoni meinasi palaa Kallen pelleilyyn. Siinä vasta kisahevonen, ori oli kisannut kenttää aina CIC1-tasolle asti, mutta nyt se vaikutti pelkältä duracell-pupulta. Se hyppi, pommpi ja loikki ihan miten sattui, välittämättä siitä, miten minä siellä selässä heiluin. Hypätessämme lähes sivuttain ylös banketille kiitin sitä, että orin ratsastuksen kaupantekijäisiksi oli tullut paukkuliivi, Kalle tuntui olevan tänään normaaliakin omapäisemmällä päällä.

Jätinkin Elinan yksin keskelle peltoa Humpan kanssa, ja nostin itse reippaan laukan tarkoituksenani ottaa muutama spurttikierros pellon ympäri. Kalle oli hankala ja jopa vaarallinen käydessään esteillä kierroksilla, mutta tunsin orin niin hyvin kuitenkin, että tiesin ainakin melko turvallisesti voivani painaa kaasun pohjaan ja antaa orin mennä. Pitkä laukka tuntuikin olevan Kallelle mieleinen, ja painatimme pellossa niin kovaa, että vesi vain virtasi silmissä ja korvissa suhisi. Muutaman laukkakierroksen jälkeen ori olikin kummasti paljon paremmin käsiteltävissä, ja palasimme maastoesteiden luo.

"No, minne se Humppa ei siis suostunut mennä? Eiköhän me Kallen kanssa selvitä esteestä kun esteestä kun käytiin vähän selvittelemässä välejä, tuut sit vaan perässä ja toivot, että Humppa lähtee Kallen imuun eikä kiellä ja heitä sua selästä", sanoin virnistäen Ellulle. Sain vastaukseksi pitkän katseen, ja hetken neuvottelun jälkeen jatkoimme Ellun kanssa yhteisymmärryksessä treenejämme.